Janne Väistö

Koska sanomalehti pääasiassa luetaan aamulla, ei seuraavaa kertomusta kannata nimittää sanalla iltasatu. Olkoon kertomuksen nimi sen sijaan aamutarina. Tarina menee näin.

Olipa kerran bussi. Tämä bussi oli niin suuri, että siihen mahtuivat kaikki Suomen asukkaat. Kyllä, koko kansa. Bussin ohjaimissa oli maan hallitus. Kuljettaja oli siis vaihtunut useaan otteeseen vuosien aikana, ja tällä kertaa ohjaksissa oli Juha Sipilän johtama porvarihallitus.

Bussi oli tehnyt matkaa jo monta vuotta, hyvin vaihtelevissa olosuhteissa. Viimeisen seitsemän, kahdeksan vuoden aikana bussin matkanteko oli kuitenkin tullut koko ajan takkuisemmaksi. Maisemat ympärillä olivat muuttuneet harmaiksi, ja matka oli tasaista, koko ajan hidastuvaa.

Monen tasaisen harmaan vuoden jälkeen, kuljettaja huomasi, että bussi lähestyi jyrkännettä. Koska meno oli ollut jo vuosia hidasta, ei kuljettaja tiennyt, että jarrut eivät enää toimineet. Edessä oli kolme vaihtoehtoa. Putoaminen jyrkänteeltä tai kääntyminen vasemmalle tai oikealle.

Ne bussimatkustajat, jotka istuivat menosuunnassa vasemmalla laidalla, huomasivat lähestyvän vaaraan ja huusivat ”käänny vasemmalle”. Oikealla ikkunarivillä olevat puolestaan huusivat ”käänny oikealle”. Bussin käytäväpaikoilla istuneet eivät sen sijaan huomanneet lähestyvää vaaraa. He vain jatkoivat keskustelua huolettomasti.

Kuljettaja – Juha Sipilän porvarihallitus – ymmärsi tilanteen vaikeuden ja käänsi juuri ennen jyrkänteen reunaa jyrkästi oikealle. Tästä aiheutui se, minkä me itsekin hyvin tiedämme, että ne matkustajat, jotka eivät olleet varautuneet käännökseen, heilahtivat jyrkästi vasemmalle. Käytäväpaikoilla olleet matkustajat heilahtivat siis vasemmalla olevien matkustajien – demareiden – syliin. Käännöksen jälkeen he kuitenkin nopeasti palasivat omille paikoilleen ja jatkoivat taas keskusteluaan. Samalla myös bussi lähti kulkemaan koko ajan kiihtyen, ja pilvien välistä pilkahti monen vuoden jälkeen esiin myös aurinko.

Miksi sitten Juha käänsi oikealle, kun olisi myös ollut mahdollisuus kääntyä vasemmalle? Siksi, että kääntyminen vasemmalle olisi merkinnyt bussin vauhdin hidastumista entisestään. Vasemmalle kääntyvä tie kun oli kovin kuoppainen ja huonossa kunnossa. Riskinä olisi ollut, että osa matkustajista olisi joutunut hyppäämään pois ja osa taas työntämään saviseen tiehen uponnutta bussia.

Mikä on sitten tarinan opetus? Se on seuraava. Jyrkänteen edessä aivan yhtä tärkeää kuin pelastaa matkustajat on tehdä myös käännös oikeaan suuntaan – oikealle. Silläkin uhalla, että matkustajat – Suomen kansa – hetkeksi heilahtaisi vasemmalle. Sen pituinen se.

Janne Väistö VTM

Salo

Mikäli opposition enemmistöä on uskominen, 15. joulukuuta eduskunta teki päätöksen, jonka seurauksena hyvinvointivaltiolta putosi pohja. Tarkoitan tällä päätöstä rajata subjektiivista päivähoito-oikeutta. Äänekkäimpien kommenttien mukaan päätös oli niin lasten oikeuksia kuin tasa-arvoa loukkaava, jopa epäinhimillinen.

Kovia syytöksiä, mutta kuinka tosia, on jo toinen asia.

Kaiken tämän tuomiopäivän julistuksen takana on siis varhaiskasvatuslain muutos, missä kunnille annetaan mahdollisuus päättää, rajataanko oikeus varhaiskasvatukseen 20 tuntiin viikossa, jos vanhemmat eivät ole töissä tai opiskele päätoimisesti. Opposition syytöksiä lukiessa ei voi kuin ihmetellä, kuinka heikolla pohjalla suomalainen hyvinvointiyhteiskunta onkaan ollut. Onko todella niin, että hyvinvointivaltion syöksykierre alkaa, mikäli lapset saavat vain puolipäiväisen hoidon? Vaatiiko lapsen kasvatus kokopäiväisen panoksen yhteiskunnalta?

Näkisin, että vastausta kysymykseen ei tule hakea hallitus­–oppositio -linjalta tai edes puoluelinjojen mukaan, vaan arvopohjalta. Tarkastelemalla ihan oikeasti lasten oikeuksia.

Tässä hyvän arvopohjan antaa maailman laajimmin ratifioitu YK:n ihmisoikeussopimus – lapsen oikeuksien sopimus. Sopimuksen 18. artiklassa sanotaan: ”Vanhemmilla on ensisijainen ja yhteinen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä lapsen edun mukaisesti.” Juuri niin, vastuu on vanhemmilla! Siksi yksilön – vanhempien – tehtäviä ei saa siirtää yhteiskunnan hoidettavaksi.

Kun ylimääräinen kuohunta lakimuutoksen ympäriltä otetaan pois, löytyy Juha Sipilän (kesk.) porvarihallituksen päätöksen takaa sen todellinen ydin. Lakimuutos päivähoito-oikeuden rajoittamiseksi on oikea, koska se perustuu ennen kaikkea suomalaisen enemmistön jakamaan arvopohjaan – uskoon yksilöön.

Kyllä kasvatusvastuu täytyy olla perheillä, ei yhteiskunnalla. Mikä voisi olla pienelle lapselle parempi paikka kuin oma koti?

Totta kai päätöksen takana on myös kysymys rahasta, se on selvää. Tämä koskee myös omaa kaupunkiamme, jossa ei myöskään kieritä liiassa rahassa. Salon kaupungin tuleekin tässä taloudellisessa tilanteessa hyödyntää lakiuudistuksen koko valikoima ja rajata päivähoito-oikeutta. Tähän lakimuutos antaa itse asiassa harvinaisen tilaisuuden, jossa kaikki voittavat.

Ensinnäkin ja tärkein, lapsilla säilyy oikeus puolipäiväiseen varhaiskasvatukseen. Kyllä tämä riittää, eihän ekaluokkalainenkaan istu tämän enempää koulunpenkillä.

Toiseksi kaupunki voittaa palkka- ja mahdollisissa tilakuluissa. Tämä edellyttää toki puolipäivähoidon ohjausta aamu- ja iltapäiväryhmiin.

Kolmanneksi, vanhemmat voittavat, kun kenenkään kukkarolla ei käydä, mitään uusia kuluja ei synny. Samalla vanhemmille jää myös enemmän aikaa viettää oman lapsensa kanssa.

Eihän kenelläkään voi olla mitään tätä vastaan – eihän?

Janne Väistö VTM

Salo

”Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa”, kuuluu vähän vanhemmalle polvelle koulussa opittu tuttu laulu. Siinä ”laiho kasvaa kyntäjälle, onni työnsä täyttäjälle”, toisin sanoen onnen ja arvon perusta oli omassa työssä.

Mutta mihin on hukkunut työn tekemisen arvostus, onko sitä vielä samalla tavalla kuin laulun syntyaikaan, lähes 200 vuotta sitten? Kyllä varmasti on, mutta jotakin yhteiskuntaan on tullut, joka hämärtää elämän perusasioiden ymmärtämisen.

Tarkoitan tällä kaikessa hyvässä ja pahassa hyvinvointiyhteiskuntaa. Tämä käy nopeasti selville tämänkin lehden kirjoituksista. SSS:n sivuilta löytyy lukuisia huolestuneita kommentteja suomalaisen hyvinvointivaltion alasajosta. Milloin tämä tapahtuu koulutuksen osalta, milloin terveyspalveluissa. Yksi erityisen mielenkiintoinen on kysymys subjektiivisesta päivähoidosta.

Mikä on sitten hyvinvointivaltion ongelma? Aivan ensimmäiseksi olisi viisasta hetkeksi perehtyä miettimään, miten tähän tilanteeseen on tultu. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen takaa löytyy tasa-arvon lisäksi pyrkimys yksinkertaisesti parantaa kansalaisten elinmahdollisuuksia. Terveydenhuollossa ja tulonjakopolitiikassa tähän on hyvin päästykin, ainakin jos näkökulmaa laajennetaan ja tarkastellaan sitä vaikkapa 50 vuoden aikajänteellä. Lisäksi useiden päätösten takana oli parantaa ihmisten työssäkäyntimahdollisuuksia.

Tästä hyvä esimerkki on lasten päivähoitojärjestelmä. Yksi keskeinen perustelu kunnallisen päivähoitojärjestelmän luomisessa oli pyrkimys parantaa vanhempien – naisten – työssäkäyntimahdollisuuksia. Mutta kuten niin monessa tässäkin etuudessa alkuperäinen idea on hämärtynyt. Etuudesta on muodostunut itsestäänselvyys.

Hyvinvointivaltioon luodut etuudet ovat nimenomaan etuisuuksia, ne eivät ole mitään luonnonlain mukaisia itsestäänselvyyksiä, jotka automaattisesti lankeavat kansalaisille. Tämän vuoksi niitä voi ja niitä pitää kehittää ja päivittää tämän päivän yhteiskunnalle sopiviksi. Ja tähän taas tarvitaan rohkeita poliitikkoja sekä vahvaa ja määrätietoista hallitusta. Toivottavasti Juha Sipilän porvarihallitus lunastaa tämän toiveen.

Tarvitaan uskallusta purkaa päätökset, jotka eivät enää edistä hyvinvoinnin tärkeintä asiaa – ihmisten työllistymistä. Juuri tämä on tärkeä osa hyvinvointiyhteiskuntaa. Jokaisen yksittäisen työkykyisen ihmisen taloudellisen toimeentulon tulee perustua ennen kaikkea työhön, tämä on myös yksilön etu. Työmahdollisuuksia ei kuitenkaan paranneta etuuksien lisäämisellä, vaan päinvastoin purkamalla työllistymisen esteitä, kannustinloukkuja.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on suuri menestystarina. Nyt sitä on kuitenkin päivitettävä ja palattava monessa asiassa juurilleen. Hyvinvointiyhteiskunta ei säily pitämällä sitä itsestäänselvyytenä, se säilyy kehittämällä etuisuuksia työssäoloa kannustavaksi. Toisin sanoen, hyvinvointiyhteiskunnan ”mittari” ei saa olla mahdollisimman laaja tukiverkosto, se pitää olla mahdollisimman monen mahdollisuus työhön. 

Lopuksi nuoremmalle polvelle tiedoksi. Edellä mainitun laulun sanoman voisi varmastikin tiivistää nykysuomeksi: työllä ja yrittämisellä saavutetaan menestys niin yksilölle kuin yhteiskunnalle. Näin sanoma toimii vielä 200 vuoden jälkeenkin!

Janne Väistö, VTM

Salo

Yksinkertaisen määritelmän mukaan kunnanvaltuusto on kunnan ylintä päätösvaltaa käyttävä elin, jonka jäsenet eli valtuutetut on valittu vaaleilla. Kaupungeissa siitä voidaan käyttää myös nimeä, kaupunginvaltuusto. Täällä meillä, Salon kaupungissa, nimen määrittely ei ole kuitenkaan näin helppoa. Valtuuston viimeaikaisen toiminnan perusteella sitä voisi ennemminkin kutsua nimellä kaupungin ylin edunvalvontajärjestö.

Valtuusto käyttää siis kunnan ylintä valtaa. Ja kuten suurin osa meistä asian ymmärtää, valtaan sisältyy myös vastuu. Ja tämä on seikka, mitä nähdäkseni Salon kaupunginvaltuusto ei ole toimissaan ottanut haltuunsa. Vastuunkannon sijaan näyttää pahasti siltä, että valtuusto on lähtenyt tielle, jossa tärkeintä on pelastaa oman äänestäjäkunnan odottamat päätökset hinnalla millä hyvänsä.

Vai kuinka muuten voidaan selittää toimet, joissa kerta toisen jälkeen vedetään matto alta kaavailluilta esityksiltä? Olivat sitten kysymyksessä rakenteelliset uudistukset – kilpailutus ja ulkoistaminen – tai yksittäispäätökset, kuten synnytyssairaalan ja kouluverkon säilyttäminen. Onko valtuustosta tullut erilaisten ryhmien edunvalvontajärjestö kunnan ylimmän vallankäyttäjän sijaan?

Ei kaupunginvaltuuston tehtävä mikään helppo ole. Nokian alasajon myötä Salo on kokenut varmastikin maan vaikeimman rakennemuutoksen. Verotulot eivät enää riitä kaupungin toimintojen pyörittämiseen, ja edessä on vain leikkauksia. Tämä koskettaa kaikkia, ja uskoakseni lähes kaikki sen myös ymmärtävät.

Yhdessä asiassa uskoisin äänestäjien valtaosan kuitenkin odottavan valtuutetuilta peiliin katsomista. Tämä koskee yhden asian liikkeiden asemaa päätöksenteossa. Tässä taustalla on yleisesti tiedostettu haaste päätöksentekoprosessissa: yhden asian liikkeiden voimakas lisääntyminen, joiden toimintaa vielä tehostavat sosiaalisen median mahdollisuudet.

Ymmärrän hyvin, että yksittäisen edustajan on vaikea tehdä oman ”sosiaalisen ryhmän” (lue: oman Facebook-yhteisön) vastaisia päätöksiä, kun negatiivinen palaute vyöryy silmille välittömästi. Sitä ei tarvitse odottaa seuraaviin vaaleihin saakka. Välillä valitettavasti tuntuukin siltä, että sosiaalisen ryhmän paine menee puolueen, puhumattakaan omien arvojen edelle. Ei hyvältä näytä; tätä menoa koko päätöksentekojärjestelmä halvaantuu!

Uskon valtaosan äänestäjistä kuitenkin kannattavan enemmän pitkäjänteistä toimintaa, missä päätöksiä ohjaa niin selkeä arvopohja kuin kaupungin talouden todellisuus. Paasikiven sanoin ”kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”. Vaikeita päätöksiä pitää pystyä tekemään ja uskon, että se on vahvoilla, joka osaa ”myydä” myös vaikeat asiat oikealla tavalla. Tämä on nähdäkseni todellista poliittista taitoa.

Nyt näyttää valitettavasti siltä, että valtuustosta on tullut ”edunvalvontajärjestö”. Pitkäjänteisen toiminnan sijaan on takerruttu äänestäjien miellyttämiseen. Päämääränä kun pitäisi olla pyrkimys tuottaa kuntalaisille palveluja mahdollisimman tehokkaasti. Ei pitää pakonomaisesti kiinni kunnallisista työpaikoista, eikä ainakaan lähteä sille tielle, missä vuoron perään kumarretaan erilaisille painostusryhmille. On nähtävä kokonaisuus. Nyt kun näyttää siltä, että se joka huutaa kovimmin, voittaa. Eihän sen näin pitäisi olla.

Janne Väistö, VTM

Salo

Salon kaupungin päättäjiä ja kuntalaisia yhdistää varmasti yksi asia, ”jottain tarttis tehdä!”. Viime aikoina on löytynyt myös toinen yhteinen näkemys – rakenteelliset uudistukset. Mutta tähän yhteisymmärrys sitten loppuukin, miten nämä rakenteelliset ratkaisut toteutetaan?

Toteutetaanko ne lähes yksinomaan palveluverkon karsimisella (esim. koulujen lakkautuksilla)? Vai laajennetaanko rakenteelliset uudistukset koskemaan myös palvelujen tuottamistapojen uudelleentarkastelua eli suomeksi kilpailutusta ja palvelujen ulkoistamista. Nyt ratkaisuja on lähdetty hakemaan pitkälti palveluverkon karsimisella, mistä Pajulan koulun vaiheet käy surkeana esimerkkinä. Miksi näin?

Nykyisessä tilanteessa olisi tärkeää ottaa asioihin riittävää perspektiiviä sekä muistettava ydinkysymys – mitkä ovat kaupungin perustehtävät? Uskoisin valtaosan allekirjoittavan seuraavan: tuottaa kuntalaisille palveluja mahdollisimman tehokkaasti, ei luoda tai säilyttää kunnallisia työpaikkoja.

Edellisellä yksinkertaistuksella päästään jo paljon lähemmäs asian tarkastelua pragmaattisena, käytännöllisenä kysymyksenä. Tällä hetkellä, kun kysymys palvelujen tuottamisesta nähdään (valitettavasti) ennemminkin ideologisena kiistana, missä päälinjat jakaantuvat oikeiston ja vasemmiston välillä edellisten vaatiessa kilpailutusta ja vasemmiston vastustaessa sitä. 

Nykyisellä tavalla asia ei etene mihinkään. Lisäksi kysymys olisi nähtävä kaikkien kuntalaisten, veronmaksajien, näkökulmasta. Toivottavasti olen väärässä, mutta nähdäkseni ajatus palveluiden ulkoistamisesta on pysähtynyt ennen kaikkea pyrkimykseen säilyttää kunnalliset työpaikat. Onko tämä todella valtuutettujen päätehtävä? Uskon enemmistön kannattavan palvelujen kilpailuttamista, jos palkinnoksi saadaan paremmat palvelut samalla, jopa pienemmällä veroäyrillä.

Vielä on pidettävä mielessä, että kaikkea ei kannata, eikä voi, kilpailuttaa ja ulkoistaa. Hyvänä lähtökohtana olisi aloittaa palvelujen ulkoistaminen asioissa, jotka eivät ole kunnan perustehtäviä, kuten ruoan valmistus ja puhtaanapito. Kilpailutus ei ole mikään autaaksi tekevä voima, se vaati osaamista ja seurantaa.

Mutta jos joku vielä kyseenalaistaa vapaan kilpailun voiman, on hyvä muistaa tämän hetken tilanne joukkoliikenteessä. Kilpailun avaaminen on pystynyt vavisuttamaan jopa valtio-omisteisen VR:n asemaa muutamassa vuodessa. Tuskin kukaan vastustaa kilpailutusta, kun esimerkiksi Salo–Helsinki–Salo-reitillä matkalipun saa 60 euron sijaan parhaimmillaan kymmenellä eurolla. Eikö tämä sama voisi toteutua myös kunnallisessa palvelutuotannossa?

Janne Väistö VTM

Salo