Janne Väistö

Moni meistä tuntee Monopoli-lautapelin, jossa ostetaan ja myydään kiinteistöjä. Pelin tavoitteena on mahdollisimman järkevillä investoinneilla saada vastapelaajien rahat loppumaan. Vaikka kysymys on vain pelistä, tunteet käyvät monesti kuumana, varsinkin kun oma tappio alkaa häämöttää. Mutta, onneksi kyse ei ole oikeasti omasta kukkarosta. Kysymys on monopoli-rahasta!

Meillä Salossa on tänä syksynä noussut politiikan keskiöön kaksi merkittävää asiaa: kaupungin ensi vuoden talousarvio ja oppimisympäristöselvitys. Molemmissa suurin kädenvääntö on syntynyt investoinneista, siis rahasta.

Eikä kysymys ole mistään aivan pienistä summista. Lähes jokaisen hankkeen hintalappu kun on miljoonaluokkaa. Keskiviikon lehdestä (SSS 14.11.) saimme lukea, että kaupunginhallitus esittää Märynummen uuden koulun rakentamiseen 3,65 miljoonaa, Ylhäistentien remonttiin 3,1 miljoonaa ja Ollikkalan päiväkodin rakentamiseen 3,5 miljoonaa.

Nopeasti laskien kysymys on yli 10 miljoonan investoinneista ja silti puhutaan vasta kolmesta kohteesta. Millä numerolla investoinnit sitten alkavatkaan, kun mukaan otetaan Uskelan ja Hermannin koulun tulevaisuus, puhumattakaan muista kaupunkiin suunnitelluista hankkeista.

Jokainen meistä ymmärtää, että niin opettajilla kuin oppilailla tulee olla turvalliset ja terveet rakennukset joissa työskennellä. Se on selvää. Mutta, kyllä kai jostakin täytyy löytyä myös se raja, kuinka paljon kaupungilla on mahdollista investoida koulu- ja päiväkotiverkkoon.

Kun resurssit ovat aina kuitenkin rajalliset, ongelmaksi syntyy valintojen tekeminen. Siksi voidaankin kysyä, onko esimerkiksi uuden Ollikkalan päiväkodin rakentaminen ehdottoman tarpeellinen juuri nyt? Kysymys on kuitenkin 3,5 miljoonasta eurosta!

No, tämä on mitä ilmeisimmin vain virkamiesten ja muutamien vastatuuleen huutavien poliitikkojen murhe. Nyt kun valitettavasti näyttää siltä, että valtaosaa salolaispolitiikoista kasvavat koulukustannukset tai miljoonainvestoinnit eivät tunnu juuri kiinnostavan. Pääasia on, että se itselle tärkeä koulu tai päiväkoti saadaan säilymään – kustannuksista piittaamatta.

Tunnetun määritelmän mukaan politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Kyllä! Toisaalta yhteisten asioiden hoitamiseen sisältyy myös vastuu. Vastuu niin kuntalaisista kuin kunnan taloudesta. Ja kun puhutaan taloudellisesta vastuusta, niin sitä on aina tarkasteltava kokonaisuutena, ei yksittäisinä investointeina.

Liian usein näyttää myös siltä, että monille kuntapoliitikoille kaupungin raha ei ole sitä samaa eurovaluuttaa, jolla itse maksellaan laskut ja ostetaan kaupasta ruokaa. Kaupungin raha tuntuu olevan melkein kuin sitä monopoli-rahaa, johon ei päde samat talouden lainalaisuudet.

Minulla on vain yksi toivomus, kunpa olisin tässä asiassa väärässä.

Janne Väistö VTM, FT

Salo (Kok.)

Reilut sata vuotta sitten suomennetun, maailman ehkä kuuluisimman työväenlaulun – Kansainvälinen – sanoma on selvä: ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa.” Viime vuosisadan alussa laulun sanat tavoittivat monet, eikä mikään ihme. Olihan silloinen suomalainen yhteiskunta selkeästi jakaantunut köyhiin ja rikkaisiin.

Itse laulun pääsanoma eli vallankumous ei – onneksi – Suomessa toteutunut. Sen sijaan toisen maailmansodan jälkeen alkoi niin vasemmiston kuin ammattiyhdistysliikkeen nousu, jonka yhtenä kulminaatiopisteenä voidaan pitää melko tarkalleen 50 vuotta sitten syntynyttä ensimmäistä tulopoliittista kokonaisratkaisua eli Tupoa.

Puoli vuosisataa sitten aloitettu sopimuskulttuuri tarkoitti sitä, että työnantajien ja työntekijöiden keskusjärjestöt sopivat yhdessä hallituksen kanssa työmarkkinoita koskevista ratkaisuista. Palkkaratkaisujen lisäksi Tupo-pöydissä on sovittu niin talous-, tulonjako- kuin sosiaalipoliittisista toimista.

Aina 1980-luvun lopulle saakka sopimiskulttuuri toimi tai ainakin siinä oli järkeä. Tupolla kun pystyttiin hallittujen palkkaratkaisujen lisäksi patoamaan kommunistien valtaa Suomessa. 

Toisaalta tupon ongelmat olivat jo syntyessään tiedossa. Ns. kolmikantaan perustuva sopimusmalli heikensi eduskunnan ja hallituksen valtaa, kun neuvottelupöydässä istuivat myös kansanvallan ulkopuoliset järjestöt. Tämän seurauksena erityisesti ay-liikkeen valta on suomalaisessa yhteiskunnassa kasvanut tarkoitustaan vahvemmaksi.

Uudelle vuosituhannelle tultaessa kolmikantaan perustuva sopiminen on kohdannut yhä enemmän arvostelua. Ongelmaksi on noussut sopimusmallin sovittaminen globaaliin talouteen. Tämä ei ole onnistunut. Seurauksena on ollut yritysten toimintamahdollisuuksien heikkeneminen ja sitä kautta laaja työttömyys.

2000-luvulla kolmikannan osapuolista työnantajien keskusjärjestöt sekä (porvari)hallitukset ovat halunneet uudistaa työmarkkinoita, kun taas ay-liike on pitänyt kynsin hampain kiinni vanhoista malleista.

Hyvä kysymys onkin, miksi ay-liike haluaa pysyä vanhoissa rakenteissa, vaikka ne eivät enää hyvällä tahdollakaan sovellu nykyiseen globaaliin talouteen? Vastaus on yksinkertainen. Siksi, että työmarkkinoiden uudistaminen – esimerkiksi paikallinen sopiminen – heikentäisi ay-liikkeen valtaa.

Tästä yksinkertaisesti on kysymys, kun puhutaan tällä hetkellä käynnissä olevista työtaisteluista. Kysymys on vallasta. Työtaistelut itsessään eivät auta työttömiä työllistymään, ei. Työtaisteluiden pyrkimyksenä on säilyttää valta ay-liikkeellä ja samalla pedata vasemmiston voittoa tulevissa eduskuntavaaleissa.

Kansainvälinen-laulun sanoissa perätään ”työn orjien” ja ”työkansan joukon” etujen ajamista. Sitä samaa voisi perätä lakkouhkauksien keskellä myös nykyiseltä ay-liikkeeltä. Pitäisikö työntekijäjärjestöjen palata juurilleen ja keskittyä siihen kaikkein oleellisimpaan eli työhön.  

Valitettavasti nyt näyttää siltä, että työtä vailla olevat ihmiset on unohdettu ja lakkoilussa on yksin kysymys ay-liikkeen vallan säilyttämisestä. Tässä on vain yksi ongelma. Valistunut arvaukseni on, ettei kansa enää oikein jaksa seistä lakkojen takana. Toisin sanoen ay-liikkeen sanomalta alkaa pudota pohja pois.

Aika näyttää, onko nyt alkanut ay-liikkeen ”viimeinen taisto”?

Janne Väistö VTM, FT

Salo (Kok.)

Lauantaina 18. elokuuta se sitten alkoi. Nimittäin eduskuntavaaliehdokkaiden kirjoitukset tämän lehden mielipidepalstalla. Ensimmäisenä taistoon ehti tuore Someron K-kauppias, Salon kaupunginhallituksen jäsen Mikko Lundén. Onnittelut siitä!

Kirjoituksessa ”Mitä hemmettiä te oikein teette?” Lundén osoitti suurta sydäntä. Ajatella, että perussuomalainen jaksaa kantaa huolta myös rakkaan ”vihollisemme” Ruotsin sisäisistä asioista. Tämähän on kuitenkin juuri se maa, jossa puhutaan sitä inhottavaa ”pakkoruotsia”.

Jos nyt ihan vakavasti puhutaan, niin kirjoitus oli tyrmistyttävää luettavaa. Siinä kun vedettiin kerralla mutkat suoriksi. Kirjoittajan päätelmän mukaan länsinaapurissa tapahtuneet autojen polttamiset ovat yksi yhteen seurausta Ruotsin epäonnistuneesta maahanmuuttopolitiikasta. Vaikka kyseisiin tekoihin syyllistyneitä ei vielä ole edes kunnolla tunnistettu – puhumattakaan että olisi tuomittu – Lundén ilmoittaa tietävänsä syylliset.

Lundénin vaaliteemana näyttää olevan syyllisten etsiminen. Ja ne hän on myös löytänyt. Syyllisiä ovat kaikki muut paitsi kantasuomalaiset.  Hurja ajatus! Toisaalta historiaa vasten Lundénin tiettyä ihmisryhmää syyllistävässä politiikassa ei ole mitään uutta. Tätä kun on valitettavasti nähty ennenkin – ja aina hirvittävin seurauksin.

Toki tasapuolisuuden nimissä Lundén osoittaa syyllisiä myös meistä kantasuomalaisista. Pääministeri Juha Sipilä on edesvastuuttomasti kutsunut maahanmuuttajat kotiinsa ja kokoomuslaiset ministerit taas ovat kieltäneet kriittisen keskustelun maahanmuutosta. No onneksi Lundén pääsi kuitenkin kertomaan asiansa. Taisipa kirjoituksessa vielä demaritkin saada höykytystä Someron kauppiaalta.

Lundénin pääviesti on siis seuraava: ”Suomi on suomalaisten maa, ja kantaväestön asiat on laitettava kuntoon.” Mitä tästä mahtaa ajatella 30 000 Suomen kansalaisuuden saanutta venäläistä tai 50 000 virolaista?

Tätä hienoa Suomen maata ei ole rakennettu muita syyllistämällä. Tämä maa on rakennettu ajatuksella, kaveria ei jätetä. Ja näin täytyy toimia myös tulevaisuudessa.  

Janne Väistö VTM, FT

Salo (kok.)

Lokakuussa 2017 Salossa koettiin pitkästä aikaa ylpeydentunnetta, kun kaupunki kutsuttiin mukaan Helsingin pormestari Jan Vapaavuoren ideoimaan 21 suurimman kaupungin yhteiseen tapaamiseen. Kutsu tuli luonnollisesti oikeaan osoitteeseen, onhan Salo väkiluvultaan Suomen 20. suurin kaupunki.

Salon kokoisen kaupungin pyörittämisessä liikkuu myös huomattavat summat rahaa. Vuoden 2018 talousarviossa kaupungin toimintamenoiksi on arvioitu reilut 380 miljoonaa euroa. Eli pitkälti samaa luokkaa kuin esimerkiksi Suur-Seudun Osuuskaupan vuosiliikevaihto.

Reilun 53 000 asukkaan kaupungin toimintojen pyörittäminen ei siis ole mitään nappikauppaa, vaan vaatii vahvaa osaamista koko kaupungin henkilöstöltä. Ja sitä onneksi löytyy.

Sen sijaan huolestuttavaa on reilu vuosi sitten valittujen kaupungin luottamushenkilöiden asennoituminen kaupungin johtamiseen. Toisin sanoen näyttää vahvasti siltä, ettei monikaan tuoreempi eikä – kummallista kyllä – edes kokeneempi salolaispoliitikko ole sisäistänyt omaa toimenkuvaansa.

Salon kaupungin toimintoja ja kehittämistä on tarkasteltava kokonaisuutena, ei yksittäisten, päivänpolttavien tapausten kautta. Toisin sanoen, poliitikon on ymmärrettävä oma paikkansa kaupungin organisaatiossa. Se ei tarkoita sekaantumista virkamieskunnan operatiiviseen toimintaan, puhumattakaan siitä, että ryhdyttäisiin erilaisten yhden asian liikkeiden puhemiehiksi. Eli suomeksi, ei saa takertua lillukanvarsiin. Se kun pahimmillaan lamaannuttaa koko virkamieskunnan toiminnan.

Meillä kaikilla on kuitenkin omat intressimme, joita haluaisimme kaupungissa kehittää ja siksi kokonaisuuden hahmottaminen päätöksenteossa niin helposti unohtuu. Tämä on ymmärrettävää.

Sen sijaan reilun vuoden aikana salolaiseen politiikkaan pesiytynyt käytäntö, jossa jo tehtyjä päätöksiä vatvotaan kaikissa mahdollisissa päätöksenteon elimissä – lautakunnassa, kaupunginhallituksessa, valtuustossa ja taas lautakunnassa –  ei ole millään tavalla toivottavaa. Se on surkeaa politikointia. Se ei palvele ketään ja antaa kuntalaisille aivan väärän signaalin kaupungin johtamisesta.

Mitä sitten tehdä asialle? Aivan ensimmäiseksi kannattaisi ainakin muistaa vanha kunnon sanonta: Kun päätös on tehty, pulinat pois!

Salo, Suomen 20. suurin kaupunki ansaitsee parempaa päätöksentekoa.

Janne Väistö VTM, FT

Salo (kok.)

Englantilaisen Jane Austenin kuuluisa romaani Järki ja tunteet julkaistiin yli 200 vuotta sitten. Klassikkoromaanin keskiössä ovat yläluokkaisten sisarusten naimahuolet. Kuten arvata saattaa, sisarusten ongelmana on kysymys siitä, millä perusteella tuleva sulhanen tulisi valita: järjellä vaiko tunteella.

Kun kysymyksessä on puolison valinta, lienee selvää, että myös nykyihminen pyöriskelee samanlaisten ongelmien keskellä. Tämä on täysin ymmärrettävää. Sen sijaan on huolestuttavaa, että salolaista poliittista päätöksentekoa näyttävät ohjaavan samat edellä mainitut inhimillisen elämän peruskysymykset – painiskelu järjen ja tunteiden välillä.

Politiikanteon kannalta oleellisia kysymyksiä ovat, tulisiko päätökset tehdä puhtaasti tutkimuksiin ja asiantuntijaperusteluihin perustuvilla faktatiedoilla – järjellä –  sekä toisaalta, kuinka ottaa myös huomioon inhimilliset perustelut. Siinäpä se.

Valitettavasti näin 2000-luvun some-aikakaudella jälkimmäiset perustelut – tunteet – ovat yhä suuremmissa määrin ottaneet paikan päätöksenteossa. Eikä siinä vielä kaikki. Nyt näyttää vielä siltä, että tunteisiin vetoavien argumenttien lisäksi on muodostunut käytäntö, jossa asiantuntijoiden tutkimuksiin pohjautuvat, faktapohjaiset perustelut voidaan sivuuttaa olan kohautuksella. Faktojen tilalle ovat tulleet omaan kokemukseen perustuvat argumentit, joita pahimmillaan edustaa näkemys: ”musta nyt vaan tuntuu siltä”. Tällaiset perustelut ovat aivan kestämättömiä päätettäessä yhteisistä asioista ja yhteisistä rahoista!

En todellakaan tarkoita sitä, että poliittisen päätöksenteon tulisi perustua yksin faktoihin. Kyllä päätöksenteossa täytyy ottaa huomioon myös ns. inhimillinen puoli. Mutta se ei saa tarkoittaa yksin tunteita.

Sen sijaan esittäisin, että päätöksenteossa tulisi ottaa enemmän huomioon arvot. Tämä siitä syystä, että arvot auttavat määrittelemään huomattavasti laajemmin ja ehkäpä jollakin tapaa neutraalimmin päätöksenteon erilaisia ulottuvuuksia. Arvot myös ohjaavat päätöksentekoa laajempiin kokonaisuuksiin ja siten oikeudenmukaisempiin valintoihin sen sijaan, että asioita tarkasteltaisiin joka kerta vain yksittäisinä kysymyksinä.

Uskaltaisinkin väittää, että vastuullinen päätöksenteko edellyttää sitä, että siinä yhdistetään faktat ja arvot. Tällöin myös päätökset olisivat paremmin ennakoitavissa, mikä taas lisäisi kuntalaisten luottamusta politiikkaan. Kun sitten yhdistetään faktoihin ja arvoihin perustuvat argumentit, ollaankin jo paljon lähempänä ns.  viisaita päätöksiä.

Ja tässä kannattaa vielä muistaa presidentti Paasikiven kuuluisa sitaatti: ”Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.” Tämä ajaton näkemys löytyy kiveen hakattuna presidentin muistomerkistä Helsingistä, ja se kannattaisi kyllä pitää mielessä myös salolaisessa päätöksenteossa.

Janne Väistö VTM (väit.), Salo (kok.)

Kaupunginvaltuutettu Jarkko Anttila kirjoittaa Tätä mieltä -palstalla (SSS 7.4) Salon ravitsemus- ja puhtaanapitopalveluiden tulevaisuuden näkymistä. Hänen mielestään Salon on valittava kahdesta eri vaihtoehdosta: ”joko jatkamme nykyisellä toimivalla mallilla tai kaupungin täysin omistaman yhtiön kautta.”

Täytyy todeta, että nyt jos koskaan voin sanoa olevani asiasta täysin eri mieltä. Mielestäni kumpikaan näistä kahdesta vaihtoehdosta ei ole oikea! Asian taustalla on nähdäkseni aivan yksinkertainen kysymys, tuleeko kaupungin tuottaa palvelut omalla henkilöstöllä vai hankkia palvelut markkinoilta?

Tämä on kysymys, johon tunnetusti liittyy aivan perustavanlaatuisia mielipide-eroja. Toiselle kunnan tuottamat palvelut ovat lähes pyhä asia ja toinen taas uskoo ennemminkin markkinoiden voimaan. Miten tästä eteenpäin? Voisivatko osakeyhtiömuotoiset kuntayhtiöt sitten toimia tulevaisuuden palvelutuottajina, kuten Anttila esittää?

Oma vastaukseni on aivan yksiselitteinen – ehdottomasti eivät. Syitä kielteiseen vastaukseen on useita.

Ensinnäkin se, että kunnan omistama osakeyhtiö on aivan liian kaukana ”todellisesta” markkinataloudesta. Tarkoitan sitä, että markkinoiden toimintaan perustuvassa kilpailutuksessa yksi oleellinen asia tulee olla se, että toimijoita on mahdollista vaihtaa, mikäli palveluun tai hintaan ei olla tyytyväisiä. On aika vaikea nähdä, että tämä toimisi kunnan omistaman osakeyhtiön suhteen. Kyllä kynnys vaihtaa esimerkiksi koulujen ruokapalvelujen tuottajaa nousee liian korkeaksi, jos osakeyhtiömuotoiseen keskuskeittiöön on ensin sijoitettu yhden tai useamman kunnan varoja.

Toiseksi uskaltaisin väittää, että kuntien omistamilta osakeyhtiöiltä puuttuu yksi aivan oleellinen asia: riittävä omistajaohjaus. Vaikka termillä omistajaohjaus on tämän päivän Suomessa melkoisen ikävä kaiku, ei sen merkitystä kuitenkaan tule missään tapauksessa väheksyä.

Itse ainakin jaksan epäillä kunnalliseen luottamusasemaan perustuvan omistajaohjauksen motiiveja. Syy on aivan yksinkertainen. Mikäli omistajaohjauksen takana eivät ole omat rahat – sijoitettu pääoma – niin yhtiöiden kehittäminen ja kontrolli jäävät liian usein näennäisiksi.

Lisäksi täytyy muistaa kunnallisiin yhtiöihin tässä yhteydessä liitetty demokratiavaje. Monien asiantuntijoiden taholta on nostettu esille yksi aivan todellinen uhka – korruption vaara.

Lopuksi täytyy rehellisyyden nimissä muistaa se, ettei palvelujen yksityistäminen ole mikään autuaaksi tekevä voima. Se pitää tehdä harkiten. Lisäksi kilpailutuskriteerit tulee laatia niin, että paikallisilla toimijoilla on mahdollisuudet päästä mukaan kunnan palveluiden tuottamiseen.

Julkisten palveluiden kilpailutus voi kuitenkin parhaimmillaan tuottaa uutta elinvoimaa ja dynamiikkaa koko kaupungille. Meidän kaikkien etu on siinä, että veroeurot käytetään mahdollisimman tehokkaasti – tätä tuskin kukaan voi vastustaa.    

Janne Väistö VTM

Salo

Korean demokraattisessa kansantasavallassa, Pohjois-Koreassa, käytiin viimeisimmät paikallisvaalit kesällä 2015. Ja koska kysymys on Pohjois-Koreasta, oltiin demokraattisessa kansantasavallassa jälleen sananmukaisesti kansan asialla. Äänestäminen kun oli ilmeisen helppoa – jokaiseen tehtävään oli ehdolla vain yksi edustaja.

Täytyy sanoa, että Suomella on äänestäjien mukavuutta ajatellen vielä pitkä matka moiseen yksinkertaisuuteen ja helppouteen. Meillä kun on mallina edustuksellinen demokratia, jossa ilmeisenä riesana on valinta monien ehdokkaiden väliltä. Siinähän eteen tulee se meille kaikille tuttu tilanne – päättämisen sietämätön vaikeus.

Toki edustuksellisen demokratian etuna on se, että äänestämisen vaiva on paikallistasolla vain neljän vuoden välein. Tällä väliajalla asian voi unohtaa, koska päätäntävalta on siirretty valituille edustajille, jotka taas päättävät parhaaksi katsomallaan tavalla.

Vaikka demokratian toimivuudesta on esitetty paljonkin kritiikkiä viime aikoina, harva kuitenkaan voi enää väittää, etteikö sillä saataisi aikaan muutosta. Kyllä kesän 2016 Brexit-päätös ja viimeistään Donald Trumpin valinta presidentiksi kertovat, että äänestämisellä on väliä. Ja etenkin sillä, ettei äänestä, mihin monet Ison-Britannian ja Yhdysvaltain nukkuvat äänestäjät saivat ääntenlaskennan jälkeisessä krapulassa havahtua.

Vielä täytyy muistaa se, että verrattuna esimerkiksi eduskuntavaaleihin kunnallispolitiikka toteuttaa ”todellista” demokratiaa. Tässä kun ensimmäisenä esteenä ei ole pääsy vaaliehdokkaaksi, kuten eduskuntavaalien kohdalla. Ennemminkin puolueiden haasteena on saada listat täyteen ehdokkaita. Kansan ääni siis todella näkyy ja kuuluu kunnallisessa päätöksenteossa. Miten sitoutuneita valtuutetut sitten ovat työhönsä, onkin jo toinen juttu. Mutta senhän kansa voi punnita neljän vuoden välein.

Koko neljän vuoden ajan on vielä oikeus arvostella päättäjien toimia, mikä ei ole aivan vähäinen etu ainakaan maailman mittakaavassa. Suomen mallissa kaikki, myös nukkuvat äänestäjät, voivat sanoa sanottavansa päättäjien toimista. Tätä ylellisyyttä ei oikein löydy Pohjois-Koreasta.

Ehkäpä se suurin haaste useimmissa länsimaisissa demokratioissa on kuitenkin koko ajan laskeva äänestysvilkkaus. Jos äänestysprosentti on vain 50 prosentin luokkaa, kertoo se valitettavasti siitä, että toteutunut tulos edustaa vain puolta kansalaisista – ja on silloin myös sen mukainen. 

No, Pohjois-Koreassa tämäkin asia on paremmalla tolalla, siellä kun äänestysprosentti on lähes sata.  Tilastoa tosin saattaa hieman kaunistella itse äänestyskäytäntö. Nimittäin se, että demokratian mallimaassa kansalaiset saivat äänestää joko ”kyllä” tai ”ei” ja vielä varmuudeksi – väärin äänestäminen tulkittiin maanpetokseksi. Kyllä Suomen mallissa on kuitenkin etunsa.

Janne Väistö VTM

Salo, (kok.)

Useimmilta tämän lehden lukijoilta löytyy mielikuvia muutaman vuosikymmenen takaisista käsitteistä sosialisointi ja hallittu rakennemuutos.

Sosialisointi oli päivän sana 1970-luvulla, jolloin vasemmistopuolueiden agendalla oli valtiollistaa niin pankit kuin vakuutusyhtiöt. No, tässä ei onneksi onnistuttu. Hallittu rakennemuutos taas oli 1980-luvun lopun termi, jolla kuvattiin Holkerin hallituksen yritystä korjata Suomen talouden rakennetta. Kuten muistamme, rakennemuutoksesta ei tullut kovinkaan hallittu, kun Suomi syöksyi lamaan 1990-luvun alussa.

Molempia termejä yhdistää se, että ne olivat oman aikakautensa hokemia, yleisiä totuuksia, joita ei juuri kyseenalaistettu. Yhteistä oli vielä se, että kuitenkaan oikein kukaan ei täysin ymmärtänyt, mitä termit todella merkitsivät.

Jos nyt käännetään kellon viisarit tähän päivään, voidaan huomata, että omasta ajastamme löytyy aivan samanlaisia hokemia. Tämän päivän muotisanoja ovat esimerkiksi termit lähiruoka ja digiloikka. Tässäkin molempia termejä yhdistää se, että termien käytöllä yritetään korostaa puhujan kykyä osallistua ajankohtaiseen keskusteluun. Varsinkin näin vaalien alla tämä onkin hyvin turvallista, onhan molempien termien arvolataus hyvin positiivinen. Ei siis pelkoa, että joku hermostuisi.

Mutta, jos nyt otetaan termit oikein kriittiseen tarkasteluun, tulee niiden sisällöstä esille monia kysymyksiä. Esimerkiksi termi lähiruoka, eikö jo itse sanaan sisälly aivan automaattisesti kysymys – minkä alueen lähiruoka. Toisin sanoen, eikö kaikki riittävän lähellä tuotettu ruoka ole aina jonkun lähiruokaa. On se sitten tuotettu tohmajärveläisellä luomutilalla tai Pietarin esikaupungissa sijaitsevalla tehomaataloustilalla.

Toisaalta voidaan kysyä, missä menee itse lähiruoan raja? Meneekö se maakunnittain, kuntien rajojen mukaan vaiko kylittäin? Mikä raja sitten onkin, sisältyy ajatukseen vahva protektionismin leima. Voiko salolainen ostaa Somerolla viljeltyjä perunoita lähiruokana, vai pitääkö niiden olla tuotettuja omassa kunnassa, Salossa? Aika monia kysymyksiä ilman vastauksia.

Entäpä sitten termi digiloikka. Tarkoittaako se sitä, että lapsille annetaan jo ensimmäisinä elinvuosina jokin laite käteen, jonka näyttöä lapsi sitten oppii tökkimään sormenpäällään. Vai tarkoittaako se sitä, että samanlaista näytön tuijottamista ja painelemista jatketaan vielä kouluissa ja ajatellaan, että siten syntyy uusia ohjelmoijia ja it-miljonäärejä pelastamaan Suomen talous. En oikein jaksa uskoa tähän.

Uskaltaisin kuitenkin väittää, että valtaosa meistä suhtautuu riittävällä kritiikillä näihin jokaiseen aikakauteen sisältyviin hokemiin, joilla yritetään mennä perusteluissa siitä, mistä aita on matalin. Väkisinkin tulee mieleen ajatus henkisestä velttoudesta tai itselleen valehtelusta, joka on onnettomuudessaan verrattavissa siihen, että huijaa itseään pasianssin peluussa.

Todellisuudessa molempien jälkimmäisten termien sisältämät asiat ovat äärimmäisen tärkeitä. Suomi tarvitsee aivan takuulla tulevaisuudessa yhä enemmän ihmisiä, jotka hallitsevat tietotekniikan ja osaavat sitä käyttää. Sama pätee suomalaiseen ruokaan. On aivan elintärkeää, että sen tuotanto säilyy Suomessa ja siksi sitä pitää tukea. Nämä asiat ansaitsevat sen, että ne myös perustellaan riittävästi.

Janne Väistö VTM

Salo    

Internet ja sen keskustelupalstat ovat avanneet meille jokaiselle väylän vapaasti ilmaista mielipiteitä suurelle yleisölle, ja hyvä niin. Näin teoriassa asia kuulostaa demokraattisen päätöksenteon kannalta erinomaiselta. Mutta jo pienikin vilkaisu internetin saloihin osoittaa, että äänessä ovat lähinnä äärikantoja esittävät ihmiset. Toivon mukaan vain pieni, mutta äänekäs suomalainen vähemmistö.

Vai kuinka moni meistä aivan oikeasti, käsi sydämellä, voi yhtyä näihin äärikantoihin: pyrkimykseen sulkea rajat kaikilta ulkomaalaisilta, vaatimukseen ryhtyä syömään yksin luomutuotettua vegaaniravintoa tai taloudellisesti tukemaan romanialaisten löytökoirien pelastamista? Veikkaanpa, että aika harva. Ja silti nämä asiat nousevat jopa valtamediassa esille – äänekäs vähemmistö on onnistunut tavoitteessaan.

Kun pieni äänekäs vähemmistö on saanut oman agendansa näin vahvasti esille, niin mistä sitten löytyy se kansan enemmistön kanta päivän polttaviin kysymyksiin? Sitä kun ei oikein tahdo löytyä eri sivustojen keskustelupalstoilta, enkä oikein jaksa uskoa, että lehden tekstiviestipalstakaan kuvaa tätä. Paikallisen huoltoaseman kantapöydästä päästään jo paljon lähemmäksi.

Moni toki sanoo, että mitään yhteistä suomalaista mielipidettä ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Itse olen eri mieltä. Kyllä minä ainakin jaksan uskoa, että Suomesta edelleen löytyy melko selkeä, siihen kuuluisaan maalaisjärkeen perustuva näkemys yhteiskunnan peruskysymyksistä.

Tätä ”joukkoa” kuvaa hyvin Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin vaalikampanjassaan lanseeraama erinomainen termi ”hiljainen enemmistö”.

Suomessa tämä hiljainen enemmistö tarkoittanee aivan tavallisia veroja maksavia ja omasta perheestä huolehtivia suomalaisia. Ihmisiä, joita harmittavat suomalaisen elämänmenon ääri-ilmiöt, mutta jotka eivät kuitenkaan ole osoittamassa mieltään turuilla ja toreilla tai kirjoittamassa kiukkuisia kommentteja erilaisille areenoille.

Tämä erilaisista yksilöistä koostuva ihmisjoukko katsoo maailmaa maanpinnan tasolta, mutta yleisesti ottaen näkee paljon kauemmas kuin yhden asian liikkeiden profeetat.

Hiljainen enemmistö ei pidä kaikkia ulkomaalaisia uhkana, sen mielestä kunnon pihvin syönti ei ole synneistä suurin ja uskallanpa vielä väittää, että monien mielestä on kuitenkin tärkeämpää auttaa ihmisiä kulkukoirien sijaan! Tämä on se joukko, jota pitäisi kuunnella enemmän – meidän äänemme tulee ottaa huomioon päätöksenteossa.  

Omia mielipiteitä täytyy saada ilmaista, se kuuluu demokratiaan. Todellinen ongelma nousee esille siinä, kun äänekkään vähemmistön ajamat asiat nousevat päätöksenteon tasolle. Muistetaanko silloin laajempi näkökulma? Esimerkiksi kysymys koulujen lakkautuksista kuuluu näihin: jätetäänkö se koulu lakkauttamatta, jonka puolustajien ääni kuuluu kovimmin?

Kunnallisen päätöksenteon tasolla edelliset kysymykset tulevat monta kertaa aivan konkreettisesti esille. Tämä nostaa esille yhden tärkeän asian. Kuntapäättäjiltä vaaditaan yhä laaja-alaisempaa näkemystä päätettävistä asioista. Päätöksenteossa tulisikin asettaa yksi tärkeä kysymys: tehdäänkö päätös äänekkään vähemmistön vaiko hiljaisen enemmistön ehdoilla?

Janne Väistö VTM

Salo

Nyrkkeilyssä kilpailijat jaetaan eri painoluokkiin, jotta kukin ottelija voisi kokea oman kokoisiaan vastustajia. Näin teoriassa käytäntö kuulostaa järkevältä – puhumattakaan siitä näkökulmasta, että itse seisoisi kehässä. Jos 50-kiloisella on vastassa 100-kiloinen jässikkä, lopputulos näyttää melko varmalta. No, toki ainahan voi löytyä se Daavid, joka päihittää Goljatin. 

Nykyinen kaupunginjohtaja Antti Rantakokko jää eläkkeelle ensi keväänä. Ettei asia jäisi viime tinkaan, tänä syksynä aloitettiin kaupunginhallituksen johdolla rekrytointiprosessi.

Oli hienoa huomata, että rima todella haluttiin nostaa korkealle. Hakuilmoituksessa tulevalta johtajalta edellytettiin monia ominaisuuksia: innostavaa johtajuutta, kykyä pitkän tähtäimen suunnittelu- ja strategiatyöhön sekä kokonaisnäkemystä kunta-alasta.

Yhdeksi tärkeimmistä kriteereistä nostettiin se, että tulevalta johtajalta löytyy jo valmiiksi henkilökohtaiset verkostot valtakunnan tasolle saakka.

Nyrkkeilytermejä soveltaen kuulostaa vähintään ylemmän keskisarjan vaatimuksilta.

Hakemuksia tehtävään tuli kaikkiaan 23. Salon kaupungin haasteellinen tilanne ei ollut siis onneksi pelästyttänyt hakijoita. Joulukuun lehdestä sitten saimme lukea, että kaupunginhallitus oli valinnut soveltuvuusarviointiin kolme ehdokasta, joista yksi valitaan tulevaksi kaupunginjohtajaksi.

Ottamatta henkilötasolla mitenkään kantaa itse hakijoihin, on kuitenkin pakko kyseenalaistaa heidän soveltuvuutensa tulevaan tehtävään. Kuten lehdessä (SSS 20.12) todetaan: ”Kaikki kolme ovat hoitaneet nykyisiä virkojaan vasta lyhyen aikaa.” Tämä on totta.

Jo pienikin vilkaisu tulevalle johtajalle asetettuihin vaatimuksiin paljastaa ikävän huomion: yhdenkään valitun ehdokkaan pätevyys ei vastaa esitettyjä vaatimuksia. Näyttää valitettavasti siltä, että ehdokkaat kisaavat aivan väärässä sarjassa.

Mikäli Salon kaupunginjohtajaksi halutaan valita tehtävän vaativuustasoon aivan oikeasti soveltuva henkilö, lienee pakko tunnustaa, että ensimmäinen rekrytointikierros ei onnistunut. Tai ainakaan valitut kolme ehdokasta eivät täytä esitettyjä kriteerejä.

Mitä sitten pitäisi tehdä? En kyllä näe paljon muita mahdollisuuksia kuin aloittaa rekrytointiprosessi uudelleen. Eiköhän olisi kaupungin kannalta parasta, että kehään ei laitettaisi höyhensarjan ottelijaa, kun kaikki kuitenkin tiedämme mitä on vastassa – raskaansarjan haasteet niin kaupungin talouden kuin elinvoiman kehittämisessä ja johtamisessa.

Janne Väistö VTM

Salo