Kategoria: Salo

Melko tarkalleen 50 vuotta sitten Helsingin ylioppilasteatterissa seinät raikuivat, kun ensi-iltansa sai ajan eetosta kuvaava musiikkinäytelmä Lapualaisooppera. Samana iltana ratkenneissa eduskuntavaaleissa demarit puolestaan juhlivat vaalivoittoaan. Hieman liioitellen voidaan sanoa, että Lapualaisoopperan tahdissa Suomi kääntyi yhdessä yössä uudelle kurssille – vasemmalle.

Seuraavan neljän vuoden aikana vasemmistoenemmistöinen eduskunta laittoi tuulemaan. Tällöin toteutui monta ennakkoluulotonta uudistusta, joiden jäljet näkyvät vielä tänäkin päivänä. Näkyvimpänä varmastikin peruskoulu-uudistus.

Yhteistä niin tälle kuin monille muillekin päätöksille oli se, että ne tehtiin aivan uudelta pohjalta, ei vain paikkaamalla vanhaa lainsäädäntöä. Tämä oli uudistusten vahvuus!

Toki päätöksenteon taustalla oli myös ajan henki, 1960-luvun ajatus siitä, että ”me” pystymme muuttamaan yhteiskuntaa. Tämän takana seisoi kansan valtaosa. Uudistusten jarrumiehenä taas esiintyi sen aikainen oikeisto. Oikeisto oli tarrautunut vanhoihin normeihin, vaikka yhteiskunta oli syvässä murroksessa.

1970-luvulle tultaessa alkoi lakiuudistusten toimeenpanovaihe. Sitten, kuin vaivihkaa, 80-luvulle tultaessa ongelmat alkoivat kasaantua. Julkinen sektori oli paisunut äärimmilleen, mutta silti uudistukset pysähtyivät. Tämän jälkeiset korjausliikkeet ovat taas olleet kuin lastenlaulun Pikku-Matin auton puhjenneen renkaan korjaus – ”purukumilla me paikkasimme sen”.

Tästä johtuen julkisen sektorin korjaaminen on vielä tänä päivänäkin pitkälti ratkaisematta, niin valtakunnallisesti kuin kunnallisella tasolla. Valistunut arvaukseni on se, että ne tulevat myös jäämään ilman ratkaisua, mikäli ei löydy uskallusta katsoa asioita ”kokonaan” uudella tavalla. Onneksi tällä hallituskaudella alkaa näkyä jo valoa yössä.

Toisaalta samanlaista, kokonaisvaltaista näkemystä tarvitaan myös kunnallisessa päätöksenteossa. Ja tässä kunnat, meillä Salon kaupunki, voisivat osoittaa samanlaista ennakkoluulottomuutta kuin 60-luvun lainsäätäjät. Suunnattaisiin katse ihan oikeasti eteenpäin, eikä vain toistettaisi samaa sävelmää. Tälle on aivan selkeä tarve. Suomi kun on siirtynyt jo kauan aikaa sitten oikealle, mutta silti perusrakenteissa näkyy vahva 60-luvun vasemmistopolitiikan leima.

Ensimmäisenä askeleena voisi olla kaupungin toimenkuvan tarkastelu aivan toisesta perspektiivistä. Tarkoitan sitä, että kaupunkia ei nähtäisi vain eräänlaisena hyvinvointiautomaattina, vaan ennemminkin laadukkaiden palvelujen hankkijana ja koordinoijana – ei missään tapauksessa yksin tuottajana. Tämä tarkoittaisi silloin koko palvelutuotannon uudelleenarviointia.

Mikä sitten estää uudelleenajattelun ja toteutuksen? Niin valtakunnallisesti kuin paikallisesti jarrumiehen rooli näyttää kääntyneen päälaelleen sitten 60-luvun. Nyt uudistusten säveltä soittaa oikeisto. Vastustajat, ay-liike ja vasemmisto, näyttävät puolestaan jääneen laulamaan samaa vanhaa laulua: purukumilla me paikkasimme sen. Tällä tahdilla niin Suomen kuin Salon laulut on pian laulettu!

Nyt olisikin korkea aika kerätä rohkeutta ja aloittaa kokonaisvaltaiset uudistukset. Niin Pikku-Matin kuin Suomen ongelmien korjaamiseen pitäisi löytää uudet keinot. Ja tähän ei riitä edes pelkkä renkaidenvaihto, tähän tarvitaan kokonaan uusi, kestävä ratkaisu. Vain tämä voi pelastaa Suomen.

Janne Väistö VTM

Salo

Suomi on vapaa maa, eläköön sille! Meillä on vapailla vaaleilla valittu presidentti ja eduskunta. Saamme puhua itänaapurista mitä haluamme. Saamme haukkua poliitikkoja viihdeohjelmissa ja niin edelleen. Mutta, kuten aina, johonkin vapaus loppuu. Ja Suomessa se loppuu mahdollisuuteen päättää omista työehdoista.

Meillä työelämän säännöistä tuntuu päättävän yksin työnantaja- ja työntekijäjärjestöt. Korkein valta vielä näyttää annetun ay-liikkeen pahimmille ”häiriköille”. Maan hallituksella ja laillisesti valitulla eduskunnalla tässä ei tunnu olevan enää mitään sananvaltaa. Tämä on lähes vuoden kestäneiden yhteiskuntaneuvotteluiden aikana tullut varmasti jokaiselle selväksi.

Valtaosa meistä ymmärtää, että ay-liike on aikanaan tehnyt arvokasta työtä puolustaessaan työntekijöiden oikeuksia. Kaikki kunnia tälle työlle. Mutta viimeistään 2000-luvulle tultaessa ay-liikkeen oikeutus tehdä päätöksiä on tullut aina vain kyseenalaisemmaksi. Näyttääkin siltä, että viime vuosina ay-liikkeen tärkeimpänä tehtävänä on ollut pitää yllä eräänlaista marttyyrin roolia: ”Me (ay-liike) puolustamme työntekijöiden oikeuksia.” Kyllä, mutta entä ne, joilla työtä ei ole?

Nyt hallituksen kaavailemien ns. pakkolakien edessä ay-liike on varoitellut kovin sanoin sopimusvapauden olevan uhattuna. Mutta kenen vapaus, missä tämä sopimusvapaus on työntekijän ja yrittäjän tasolla? Sen sijaan ”vapaus” löytyy työmarkkinajärjestöjen kokoushuoneista, ainakin minun mielestäni – demokratian ulkopuolelta. 

Uskon, että valtaosa meistä uskoo vapauteen ja yksilöön. Siksi ei oikein tämän päivän Suomessa voi ymmärtää, miksi meidän vapautta pitää rajoittaa näinkin tärkeän asian kuin työn osalta. Emmekö me ole muka ”valmiita” puolustamaan omia etujamme työmarkkinoilla?

Aiheellista onkin kysyä, minkälaiset ovat tämän päivän työmarkkinat? Eiköhän ne ole ay-liikkeen kulta-ajoista muuttaneet aika lailla muotoaan. Nyt työnantajana on useimmin joko pienyrittäjä tai vastaavasti monikansallinen yritys, puhumattakaan koko ajan lisääntyvästä yksityisten elinkeinonharjoittajien määrästä. Ja tähän malliin taas ay-liike ja työehtojen yleissitovuus sopivat yhtä hyvin kuin – no, jääköön sanomatta.

Taas jaksan uskoa enemmän yksilöön. Kyllä yrittäjä ja työntekijä varmasti keskenään pystyvät paremmin sopimaan itselleen sopivat työehdot kuin ay-pamput suljettujen ovien takana. Ja monikansallisen suuryrityksen edessä ay-liikkeen uhoaminen ei kuitenkaan riitä. Tämä kun on ainakin salolaisille tullut liiankin selväksi. Karmivana esimerkkinä käy ensin Nokian ja sitten Microsoftin alasajo.

Ehkä paras näyttö työelämän uudistamisen tarpeesta tulee kuitenkin tämän päivän tilanteesta. Kiitos työmarkkinajärjestöjen, nyt voidaan aiheellisesti kysyä, mitä hyötyä näistä kohta vuoden mittaisista neuvotteluista lopulta on ollut. Pelkään pahoin, että kilpailukyvyn parantamisen kannalta ei yhtään mitään.

Sen sijaan työmarkkinajärjestöille ”ulkoistetun” sopimusvapauden jatkumisen kannalta varmasti paljonkin. Mihin tätä sopimismallia enää tarvitaan, jos mitään ei kuitenkaan saada aikaan? Ja jos jotain saadaankin, niin sopimusten takana ei enää seistä yhtenäisenä. Olisiko jo aika luottaa ihmisten omaan kykyyn päättää myös omista työehdoista? Vai onko todella niin, että tämä kyky löytyy ainoastaan ay-liikkeeltä Hakaniemen torin laidalta?

Janne Väistö VTM

Salo

Demaripoliitikkojen mielipidekirjoituksia lukiessa ei voi olla törmäämättä kysymykseen, onko nyt pölyjen alta kaivettu esiin vuoden 1903 Forssan ohjelma ja vaatimus 8 tunnin työpäivästä? Ei tosin tällä kertaa työntekijöille, aikuisille, vaan 1-7 vuotiaille lapsille varhaiskasvatuksessa. Vai kuinka muuten voi suhtautua väitteisiin, missä eduskunnan säätämä 20 tunnin varhaiskasvatus ei millään tahdo riittää? Lapsien kun on saatava 8 tunnin ”työpäivä” ja mielellään vielä kunnan järjestämänä? Ei hyvältä näytä!

Aina silloin tällöin nousee julkisuudessa esille asia, jossa niin selkeästi tiivistyy ero ihmisten arvomaailmassa. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että tämä asia on suhtautuminen lasten varhaiskasvatukseen. Mielipidekirjoituksia ja poliitikkojen kommentteja lukiessa ei jää epäilystäkään siitä, että rajalinjat ovat kaukana toisistaan.

Kuten niin usein keskustelun logiikkaan kuuluu oleellisesti myös se, että argumentoinnissa otetaan käyttöön käsitteitä, joita pidetään – valitettavasti – absoluuttisena totuutena. Tässä tapauksessa ylitse muiden nousee itse termi: varhaiskasvatus. Lukuisissa perusteluissa vedotaan tutkimuksiin, joiden mukaan varhaiskasvatus parantaa oppimistuloksia, on sijoitus lapsen tulevaisuuteen ja niin edelleen. Varmasti näin, mutta ei kuitenkaan koko totuus.

Ensinnäkin voidaan kysyä, mitä varhaiskasvatus oikein sisältää? Onko perhepäivähoito sitä, toteuttaako kunnallinen päivähoito sen parhaiten? En tiedä. Toisaalta voidaan kysyä, minkä ikäisenä varhaiskasvatus olisi aloitettava, jotta tutkimustulokset toteutuisivat prikulleen? Ja päällimmäisenä tietenkin kysymys, kuinka paljon 1–7 vuotias lapsi varhaiskasvatusta viikossa tarvitsee?

Paljon kysymyksiä ilman yhtä oikeaa vastausta. Mutta vielä näidenkin ylle nousee kaksi asiaa. Ensinnäkin, onko todella niin, että tämän päivän Suomessa vastuu oman lapsen kasvatuksesta on perheen sijaan siirtynyt ammattilaisten tehtäväksi, ja mikäli näin, mikä sitten on vanhempien rooli?

Toiseksi, vetoaminen tutkimustuloksiin. Tarkoitan sitä, että mikäli tutkimuksessa todella pystytään osoittamaan suuria eroja varhaiskasvatukseen osallistuneiden ja sitä vaille jääneiden lasten välillä, nousee tästä esille vaikea kysymys. Sillä eikö tämä väittämä toisesta suunnasta tarkasteltuna tarkoita sitä, että ne lapset, jotka ovat kotona tai saavat varhaiskasvatusta ”vain” 20 tuntia viikossa, saavat huonommat eväät tulevaisuutta ajatellen. Kotona vietetty aika kun on poissa lapsen varhaiskasvatuksesta. Anteeksi vain, mutta en kyllä kerta kaikkiaan usko tätä.

Tässä väitteessähän epäsuorasti syyllistetään ne perheet, jotka haluavat viettää aikaa oman lapsen kanssa. Toimivatko siis vanhemmat, jotka ovat esimerkiksi vuorotyössä ja eivät vapaapäivänään viekään lastaan päiväkotiin, väärin lapsen tulevaisuutta kohtaan? Lapsihan jää tällöin vaille varhaiskasvatusta ja ajatellen tutkimustuloksissa esitettyjä väitteitä, mahdollisesti pärjää huonommin tulevaisuudessa. Ei kai sentään. Eiköhän tässä hektisessä maailmassa kaikkein tärkeintä ole viettää aikaa oman lapsen kanssa.

Taidan olla arkkikonservatiivi tai ainakin hyvin vanhanaikainen esittäessäni, että lapsen paras paikka kuitenkin on kotona omien vanhempien kanssa. Varhaiskasvatus on varmasti hyväksi lapsen kehitykselle, mutta se ei saa olla itsetarkoitus. Eikä se ainakaan edellytä Forssan ohjelmajulistuksen 8 tunnin työpäivää. Minkälaiseen tutkimukseen edellinen väite sitten perustuu? Ei yhtään mihinkään. Aivan yksinkertaisesti – sydän sanoo niin.

Janne Väistö VTM

Salo

Onko mitään hienompaa, kuin aloittaa aamunsa lukemalla lehdestä lukijoiden esille nostamia vahvoja mielipiteitä? Tätä lisää. Juha Kokkonen kyselee Tätä mieltä -kirjoituksessaan (SSS 2.2) humanismin perään ja Janne Laulumaa puolestaan pelkää luokkayhteiskunnan paluuta (SSS 30.1). Hyviä avauksia molemmat – mutta. Kuten mielipidekeskusteluun kuuluukin, ajatella voi myös toisin.

Ensin Laulumaan esille nostama huoli yritysten ja työntekijöiden vastakkainasettelusta. Tässä kirjoittajalle tärkeintä tuntuu olevan säilyttää työntekijöiden perusoikeudet. Itse jatkaisin ajatusta: hinnalla millä hyvänsä. Lisäksi kirjoituksesta huokuu näkemys siitä, että todellinen syyllinen maan heikkoon taloudelliseen tilanteeseen löytyisi yritysmaailman puolelta. Tätä en ihan usko.

Näkisin, että koko ajatus työntekijöiden ja työnantajien vastakkainasettelusta tulisi nyt vapaan kilpailun aikana viimeistään hylätä. Kyllä yritys ja työntekijä istuvat aivan samassa veneessä globaalin maailman myrskyissä. Jos tuotetta ei voida tehdä kilpailukykyiseen hintaan, se ei mene kaupaksi, ja silloin menevät työpaikat alta. Aivan sama, ovatko ne vakituisia työsuhteita tai vuokratyövoimaa.

Koko näkökulma tulisikin muuttaa, ja ensimmäisenä askeleena voisi olla esimerkiksi paikallisen sopimisen laajentaminen. Tässä mallissa yrityksen ja työntekijöiden intressit saataisiin kohtaamaan ja siten (ehkä) pelastettua työpaikkoja. Tämäkään ei tunnu kelpaavan. Ilmeisesti se sotii työntekijöiden perusoikeuksia vastaan.

Myös Kokkosen peräämä ajatus humanismista herättää kysymyksiä. Edustaako nykyinen suomalainen elämänmeno aivan oikeasti toisen ihmisen huomioon ottamista – humanismia? Onko ihmisen onnen täyttymys todella siinä, että yhteiskunnan turvaverkko pitää huolen kehdosta hautaan, mutta jättää kuitenkin liian usein vaille mahdollisuutta tehdä itse omia valintoja?

En usko olevani aivan yksin, kun väitän, että ihmisen onnellisuuden yksi peruspilari löytyy vapaudesta. Mahdollisuudesta tehdä omia valintoja, ei olla yhteiskunnan turvan varassa. Tässä taas kysymys työstä yhdistyy vapauteen. Työ antaa vapauden päättää omista valinnoista.

Eiköhän ihmisyyttä parhaimmillaan ole vanha kunnon kiteytys: kaveria ei jätetä. Nähdäkseni sanonta tarkoittaa, että sairaat ja vanhat ihmiset hoidetaan ja heille tarjotaan edellytykset hyvään elämään. Lapsille puolestaan annetaan mahdollisuus kouluttautua kykyjensä ja halujensa mukaiseen ammattiin. Vielä yksi varaus: nämä tehtävät eivät saa olla yksin yhteiskunnan vastuulla. Se on meidän kaikkien tehtävä. Vasta sitten toteutuu kaveria ei jätetä -ajatus.

Työkykyiselle sanonta puolestaan tarkoittaa, tai pitäisi tarkoittaa, mahdollisuutta työhön ja sitä kautta omiin valintoihin. Tarkoitan sitä, että ”kaveri” on kyllä pahemman kerran ”jätetty”, kun yhä useampi joutuu jäämään työmahdollisuuksien ulkopuolelle.

Syyllinen työn puutteeseen taas ei ole vain kaveri itse, ei edes työnantaja tai yksin yhteiskunta. Syyllinen löytyy jostakin näiden yhdistelmästä. Olemme luoneet järjestelmän, jossa työn teettäminen on tehty liian kalliiksi ja vaikeaksi johtuen liian jäykistä työmarkkinoista. Työn vastaanottaminen taas on monille lähes mahdottomuus johtuen kannustinloukuista.

Olisiko jo aika katsoa asioita uudella tavalla? Eikö nyt pitäisi kantaa huolta pitkäaikaistyöttömistä ja nuorisosta, jotta he pääsisivät työmarkkinoille. Sen sijaan, että perätään työntekijöiden oikeuksia, pitäisi keskittyä siihen, miten sadoille tuhansille suomalaisille saadaan oikeus työhön. Eikö juuri tämä ole toisen ihmisen huomioon ottamista?

Janne Väistö VTM

Salo

Mikä on sana, joka tällä hetkellä yhdistää niin oppositiota, työmarkkinajärjestöjä kuin valtaosaa asiantuntijoista. Annan pienen vinkin, siinä on kaksi kirjainta, ja se alkaa eellä. Aivan, viimeisten kuukausien aikana vastaus on tullut varmasti jokaiselle vähänkin tiedotusvälineitä seuraavalle suomalaiselle selväksi, sana on: ei.

Jokainen oikein vastannut tietää myös varsin hyvin, mihin tämä kaksikirjaiminen sana liittyy. Taustalla on Juha Sipilän (kesk.) johtaman porvarihallituksen uudistukset, joiden tarkoituksena on parantaa Suomen kilpailukykyä ja sitä kautta pelastaa suomalainen hyvinvointiyhteiskunta. Keinoina on esitetty hallinnon keventämistä, kilpailun vapauttamista, paikallista sopimista ja paljon muuta. Lähes jokainen esitys on kuitenkin törmännyt edellä mainittujen ryhmien vastustukseen. Vastaus on ollut: Ei.

Miten tämä on oikein mahdollista? Tarkoitan sitä, että maa makaa historiansa ehkä vaikeimmassa taloudellisessa tilanteessa. Työttömyys ja velka kasvavat päivä päivältä, eikä mitään silti tehdä. Lähes jokainen ymmärtää hyvinvointivaltion tulleen tiensä päähän. Kansallista symboliikkaa käyttäen Suomi-neito on lihotettu siihen pisteeseen, että se ei enää jaksa edes oikein liikkua. Silti vastaus uudistusesityksiin tuntuu olevan aina sama – Ei.

Miksi aina ei, mikseivät esimerkiksi asiantuntijat kerro mitä tehdä? Siinäpä se, asiantuntijoita kuulemalla löydämme kyllä keinoja kuinka kehittää hyvinvointiyhteiskuntaa. Esimerkkejä on viimeisten vuosikymmenien aikana nähty lukuisia: kun tehdään tämä ja tämä, niin kansalaisten hyvinvointi kasvaa, syrjäytyminen vähenee, ja niin edelleen. Tämä kaikki on varmasti totta, mutta kysymys onkin, onko siihen enää varaa?

Sama pätee myös opposition ja työmarkkinajärjestöjen neuvoihin pelastaa suomalainen työ ja sitä kautta hyvinvointiyhteiskunta. Esityksiä on kyllä annettu, mutta aina sieltä on löytynyt myös liuta ehtoja. Päällimmäisenä näistä on ollut: saavutettuihin etuuksiin ei saa kajota. Taas löytyy sana ei.

Nyt vain ei valitettavasti ole enää kauan mahdollisuutta vastata vain ei. Onkin korkea aika kysyä, kenen tehtävä on määritellä, mitkä hyvinvointipalvelut voidaan säilyttää ja mistä joudutaan luopumaan. Kaikkeen ei yksinkertaisesti ole enää varaa.

Kun edessä vääjäämättä on hyvinvointivaltion alasajovaihe, on jokaisen aika ryhtyä pohtimaan vastauksia, ei vain asiantuntijoiden tai työmarkkinajärjestöjen, joille ajattelu on pitkälti viime vuosikymmeninä ulkoistettu. Niin johtavien poliitikkojen, kunnallisten päättäjien kuin yksittäisten kansalaisten on asetettava kysymys, mistä olemme valmiit luopumaan?

Tällöin kuvaan astuvat automaattisesti arvot. Väitän, että joka ainut etuus, josta joudutaan luopumaan, tulee perustella arvovalinnalla, ei työmarkkinajärjestöjen tai asiantuntijoiden neuvoilla. Vain arvot voivat antaa vastauksen tähän vaikeaan kysymykseen.

Samalla tulemme myös perimmäisen kysymyksen äärelle. Mikä on hyvinvointivaltion mitta? Onko se mahdollisimman laaja tukiverkosto, tulonsiirrot taskusta toiseen vaiko ihmisen oikeus päättää omista valinnoista. Tukiverkostoa on rakennettu puoli vuosisataa ja päästy nykyiseen tilanteeseen. Paljon on hyvää, mutta liian paljon huonoa.

On aika tehdä asioita toisin. Meidän jokaisen on otettava enemmän vastuuta itsestämme ja läheisistämme. Kaikkea ei voi ulkoistaa yhteiskunnalle.

Kuinka Suomi-neito sitten saadaan taas kuntoon? Tähän on vain yksi vastaus, jostakin on luovuttava. Ja tämän vuoksi on tehtävä arvovalintoja, myös kipeitä. Suomessa on korkea aika aloittaa perusteellinen arvokeskustelu siitä, mistä olemme valmiita luopumaan paremman tulevaisuuden vuoksi. Tätä ei voida enää ulkoistaa työmarkkinajärjestöille tai asiantuntijoille. Se on tehtävä meidän kaikkien, ihan jokaisen.

Luopuminen ei kuitenkaan tarkoita vain menettämistä, sen täytyy tarkoittaa uuden alkua. Luovutaan, vaan ei luovuteta!

Janne Väistö VTM

Salo

Koska sanomalehti pääasiassa luetaan aamulla, ei seuraavaa kertomusta kannata nimittää sanalla iltasatu. Olkoon kertomuksen nimi sen sijaan aamutarina. Tarina menee näin.

Olipa kerran bussi. Tämä bussi oli niin suuri, että siihen mahtuivat kaikki Suomen asukkaat. Kyllä, koko kansa. Bussin ohjaimissa oli maan hallitus. Kuljettaja oli siis vaihtunut useaan otteeseen vuosien aikana, ja tällä kertaa ohjaksissa oli Juha Sipilän johtama porvarihallitus.

Bussi oli tehnyt matkaa jo monta vuotta, hyvin vaihtelevissa olosuhteissa. Viimeisen seitsemän, kahdeksan vuoden aikana bussin matkanteko oli kuitenkin tullut koko ajan takkuisemmaksi. Maisemat ympärillä olivat muuttuneet harmaiksi, ja matka oli tasaista, koko ajan hidastuvaa.

Monen tasaisen harmaan vuoden jälkeen, kuljettaja huomasi, että bussi lähestyi jyrkännettä. Koska meno oli ollut jo vuosia hidasta, ei kuljettaja tiennyt, että jarrut eivät enää toimineet. Edessä oli kolme vaihtoehtoa. Putoaminen jyrkänteeltä tai kääntyminen vasemmalle tai oikealle.

Ne bussimatkustajat, jotka istuivat menosuunnassa vasemmalla laidalla, huomasivat lähestyvän vaaraan ja huusivat ”käänny vasemmalle”. Oikealla ikkunarivillä olevat puolestaan huusivat ”käänny oikealle”. Bussin käytäväpaikoilla istuneet eivät sen sijaan huomanneet lähestyvää vaaraa. He vain jatkoivat keskustelua huolettomasti.

Kuljettaja – Juha Sipilän porvarihallitus – ymmärsi tilanteen vaikeuden ja käänsi juuri ennen jyrkänteen reunaa jyrkästi oikealle. Tästä aiheutui se, minkä me itsekin hyvin tiedämme, että ne matkustajat, jotka eivät olleet varautuneet käännökseen, heilahtivat jyrkästi vasemmalle. Käytäväpaikoilla olleet matkustajat heilahtivat siis vasemmalla olevien matkustajien – demareiden – syliin. Käännöksen jälkeen he kuitenkin nopeasti palasivat omille paikoilleen ja jatkoivat taas keskusteluaan. Samalla myös bussi lähti kulkemaan koko ajan kiihtyen, ja pilvien välistä pilkahti monen vuoden jälkeen esiin myös aurinko.

Miksi sitten Juha käänsi oikealle, kun olisi myös ollut mahdollisuus kääntyä vasemmalle? Siksi, että kääntyminen vasemmalle olisi merkinnyt bussin vauhdin hidastumista entisestään. Vasemmalle kääntyvä tie kun oli kovin kuoppainen ja huonossa kunnossa. Riskinä olisi ollut, että osa matkustajista olisi joutunut hyppäämään pois ja osa taas työntämään saviseen tiehen uponnutta bussia.

Mikä on sitten tarinan opetus? Se on seuraava. Jyrkänteen edessä aivan yhtä tärkeää kuin pelastaa matkustajat on tehdä myös käännös oikeaan suuntaan – oikealle. Silläkin uhalla, että matkustajat – Suomen kansa – hetkeksi heilahtaisi vasemmalle. Sen pituinen se.

Janne Väistö VTM

Salo

Mikäli opposition enemmistöä on uskominen, 15. joulukuuta eduskunta teki päätöksen, jonka seurauksena hyvinvointivaltiolta putosi pohja. Tarkoitan tällä päätöstä rajata subjektiivista päivähoito-oikeutta. Äänekkäimpien kommenttien mukaan päätös oli niin lasten oikeuksia kuin tasa-arvoa loukkaava, jopa epäinhimillinen.

Kovia syytöksiä, mutta kuinka tosia, on jo toinen asia.

Kaiken tämän tuomiopäivän julistuksen takana on siis varhaiskasvatuslain muutos, missä kunnille annetaan mahdollisuus päättää, rajataanko oikeus varhaiskasvatukseen 20 tuntiin viikossa, jos vanhemmat eivät ole töissä tai opiskele päätoimisesti. Opposition syytöksiä lukiessa ei voi kuin ihmetellä, kuinka heikolla pohjalla suomalainen hyvinvointiyhteiskunta onkaan ollut. Onko todella niin, että hyvinvointivaltion syöksykierre alkaa, mikäli lapset saavat vain puolipäiväisen hoidon? Vaatiiko lapsen kasvatus kokopäiväisen panoksen yhteiskunnalta?

Näkisin, että vastausta kysymykseen ei tule hakea hallitus­–oppositio -linjalta tai edes puoluelinjojen mukaan, vaan arvopohjalta. Tarkastelemalla ihan oikeasti lasten oikeuksia.

Tässä hyvän arvopohjan antaa maailman laajimmin ratifioitu YK:n ihmisoikeussopimus – lapsen oikeuksien sopimus. Sopimuksen 18. artiklassa sanotaan: ”Vanhemmilla on ensisijainen ja yhteinen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä lapsen edun mukaisesti.” Juuri niin, vastuu on vanhemmilla! Siksi yksilön – vanhempien – tehtäviä ei saa siirtää yhteiskunnan hoidettavaksi.

Kun ylimääräinen kuohunta lakimuutoksen ympäriltä otetaan pois, löytyy Juha Sipilän (kesk.) porvarihallituksen päätöksen takaa sen todellinen ydin. Lakimuutos päivähoito-oikeuden rajoittamiseksi on oikea, koska se perustuu ennen kaikkea suomalaisen enemmistön jakamaan arvopohjaan – uskoon yksilöön.

Kyllä kasvatusvastuu täytyy olla perheillä, ei yhteiskunnalla. Mikä voisi olla pienelle lapselle parempi paikka kuin oma koti?

Totta kai päätöksen takana on myös kysymys rahasta, se on selvää. Tämä koskee myös omaa kaupunkiamme, jossa ei myöskään kieritä liiassa rahassa. Salon kaupungin tuleekin tässä taloudellisessa tilanteessa hyödyntää lakiuudistuksen koko valikoima ja rajata päivähoito-oikeutta. Tähän lakimuutos antaa itse asiassa harvinaisen tilaisuuden, jossa kaikki voittavat.

Ensinnäkin ja tärkein, lapsilla säilyy oikeus puolipäiväiseen varhaiskasvatukseen. Kyllä tämä riittää, eihän ekaluokkalainenkaan istu tämän enempää koulunpenkillä.

Toiseksi kaupunki voittaa palkka- ja mahdollisissa tilakuluissa. Tämä edellyttää toki puolipäivähoidon ohjausta aamu- ja iltapäiväryhmiin.

Kolmanneksi, vanhemmat voittavat, kun kenenkään kukkarolla ei käydä, mitään uusia kuluja ei synny. Samalla vanhemmille jää myös enemmän aikaa viettää oman lapsensa kanssa.

Eihän kenelläkään voi olla mitään tätä vastaan – eihän?

Janne Väistö VTM

Salo

”Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa”, kuuluu vähän vanhemmalle polvelle koulussa opittu tuttu laulu. Siinä ”laiho kasvaa kyntäjälle, onni työnsä täyttäjälle”, toisin sanoen onnen ja arvon perusta oli omassa työssä.

Mutta mihin on hukkunut työn tekemisen arvostus, onko sitä vielä samalla tavalla kuin laulun syntyaikaan, lähes 200 vuotta sitten? Kyllä varmasti on, mutta jotakin yhteiskuntaan on tullut, joka hämärtää elämän perusasioiden ymmärtämisen.

Tarkoitan tällä kaikessa hyvässä ja pahassa hyvinvointiyhteiskuntaa. Tämä käy nopeasti selville tämänkin lehden kirjoituksista. SSS:n sivuilta löytyy lukuisia huolestuneita kommentteja suomalaisen hyvinvointivaltion alasajosta. Milloin tämä tapahtuu koulutuksen osalta, milloin terveyspalveluissa. Yksi erityisen mielenkiintoinen on kysymys subjektiivisesta päivähoidosta.

Mikä on sitten hyvinvointivaltion ongelma? Aivan ensimmäiseksi olisi viisasta hetkeksi perehtyä miettimään, miten tähän tilanteeseen on tultu. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen takaa löytyy tasa-arvon lisäksi pyrkimys yksinkertaisesti parantaa kansalaisten elinmahdollisuuksia. Terveydenhuollossa ja tulonjakopolitiikassa tähän on hyvin päästykin, ainakin jos näkökulmaa laajennetaan ja tarkastellaan sitä vaikkapa 50 vuoden aikajänteellä. Lisäksi useiden päätösten takana oli parantaa ihmisten työssäkäyntimahdollisuuksia.

Tästä hyvä esimerkki on lasten päivähoitojärjestelmä. Yksi keskeinen perustelu kunnallisen päivähoitojärjestelmän luomisessa oli pyrkimys parantaa vanhempien – naisten – työssäkäyntimahdollisuuksia. Mutta kuten niin monessa tässäkin etuudessa alkuperäinen idea on hämärtynyt. Etuudesta on muodostunut itsestäänselvyys.

Hyvinvointivaltioon luodut etuudet ovat nimenomaan etuisuuksia, ne eivät ole mitään luonnonlain mukaisia itsestäänselvyyksiä, jotka automaattisesti lankeavat kansalaisille. Tämän vuoksi niitä voi ja niitä pitää kehittää ja päivittää tämän päivän yhteiskunnalle sopiviksi. Ja tähän taas tarvitaan rohkeita poliitikkoja sekä vahvaa ja määrätietoista hallitusta. Toivottavasti Juha Sipilän porvarihallitus lunastaa tämän toiveen.

Tarvitaan uskallusta purkaa päätökset, jotka eivät enää edistä hyvinvoinnin tärkeintä asiaa – ihmisten työllistymistä. Juuri tämä on tärkeä osa hyvinvointiyhteiskuntaa. Jokaisen yksittäisen työkykyisen ihmisen taloudellisen toimeentulon tulee perustua ennen kaikkea työhön, tämä on myös yksilön etu. Työmahdollisuuksia ei kuitenkaan paranneta etuuksien lisäämisellä, vaan päinvastoin purkamalla työllistymisen esteitä, kannustinloukkuja.

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on suuri menestystarina. Nyt sitä on kuitenkin päivitettävä ja palattava monessa asiassa juurilleen. Hyvinvointiyhteiskunta ei säily pitämällä sitä itsestäänselvyytenä, se säilyy kehittämällä etuisuuksia työssäoloa kannustavaksi. Toisin sanoen, hyvinvointiyhteiskunnan ”mittari” ei saa olla mahdollisimman laaja tukiverkosto, se pitää olla mahdollisimman monen mahdollisuus työhön. 

Lopuksi nuoremmalle polvelle tiedoksi. Edellä mainitun laulun sanoman voisi varmastikin tiivistää nykysuomeksi: työllä ja yrittämisellä saavutetaan menestys niin yksilölle kuin yhteiskunnalle. Näin sanoma toimii vielä 200 vuoden jälkeenkin!

Janne Väistö, VTM

Salo

Yksinkertaisen määritelmän mukaan kunnanvaltuusto on kunnan ylintä päätösvaltaa käyttävä elin, jonka jäsenet eli valtuutetut on valittu vaaleilla. Kaupungeissa siitä voidaan käyttää myös nimeä, kaupunginvaltuusto. Täällä meillä, Salon kaupungissa, nimen määrittely ei ole kuitenkaan näin helppoa. Valtuuston viimeaikaisen toiminnan perusteella sitä voisi ennemminkin kutsua nimellä kaupungin ylin edunvalvontajärjestö.

Valtuusto käyttää siis kunnan ylintä valtaa. Ja kuten suurin osa meistä asian ymmärtää, valtaan sisältyy myös vastuu. Ja tämä on seikka, mitä nähdäkseni Salon kaupunginvaltuusto ei ole toimissaan ottanut haltuunsa. Vastuunkannon sijaan näyttää pahasti siltä, että valtuusto on lähtenyt tielle, jossa tärkeintä on pelastaa oman äänestäjäkunnan odottamat päätökset hinnalla millä hyvänsä.

Vai kuinka muuten voidaan selittää toimet, joissa kerta toisen jälkeen vedetään matto alta kaavailluilta esityksiltä? Olivat sitten kysymyksessä rakenteelliset uudistukset – kilpailutus ja ulkoistaminen – tai yksittäispäätökset, kuten synnytyssairaalan ja kouluverkon säilyttäminen. Onko valtuustosta tullut erilaisten ryhmien edunvalvontajärjestö kunnan ylimmän vallankäyttäjän sijaan?

Ei kaupunginvaltuuston tehtävä mikään helppo ole. Nokian alasajon myötä Salo on kokenut varmastikin maan vaikeimman rakennemuutoksen. Verotulot eivät enää riitä kaupungin toimintojen pyörittämiseen, ja edessä on vain leikkauksia. Tämä koskettaa kaikkia, ja uskoakseni lähes kaikki sen myös ymmärtävät.

Yhdessä asiassa uskoisin äänestäjien valtaosan kuitenkin odottavan valtuutetuilta peiliin katsomista. Tämä koskee yhden asian liikkeiden asemaa päätöksenteossa. Tässä taustalla on yleisesti tiedostettu haaste päätöksentekoprosessissa: yhden asian liikkeiden voimakas lisääntyminen, joiden toimintaa vielä tehostavat sosiaalisen median mahdollisuudet.

Ymmärrän hyvin, että yksittäisen edustajan on vaikea tehdä oman ”sosiaalisen ryhmän” (lue: oman Facebook-yhteisön) vastaisia päätöksiä, kun negatiivinen palaute vyöryy silmille välittömästi. Sitä ei tarvitse odottaa seuraaviin vaaleihin saakka. Välillä valitettavasti tuntuukin siltä, että sosiaalisen ryhmän paine menee puolueen, puhumattakaan omien arvojen edelle. Ei hyvältä näytä; tätä menoa koko päätöksentekojärjestelmä halvaantuu!

Uskon valtaosan äänestäjistä kuitenkin kannattavan enemmän pitkäjänteistä toimintaa, missä päätöksiä ohjaa niin selkeä arvopohja kuin kaupungin talouden todellisuus. Paasikiven sanoin ”kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen”. Vaikeita päätöksiä pitää pystyä tekemään ja uskon, että se on vahvoilla, joka osaa ”myydä” myös vaikeat asiat oikealla tavalla. Tämä on nähdäkseni todellista poliittista taitoa.

Nyt näyttää valitettavasti siltä, että valtuustosta on tullut ”edunvalvontajärjestö”. Pitkäjänteisen toiminnan sijaan on takerruttu äänestäjien miellyttämiseen. Päämääränä kun pitäisi olla pyrkimys tuottaa kuntalaisille palveluja mahdollisimman tehokkaasti. Ei pitää pakonomaisesti kiinni kunnallisista työpaikoista, eikä ainakaan lähteä sille tielle, missä vuoron perään kumarretaan erilaisille painostusryhmille. On nähtävä kokonaisuus. Nyt kun näyttää siltä, että se joka huutaa kovimmin, voittaa. Eihän sen näin pitäisi olla.

Janne Väistö, VTM

Salo

Salon kaupungin päättäjiä ja kuntalaisia yhdistää varmasti yksi asia, ”jottain tarttis tehdä!”. Viime aikoina on löytynyt myös toinen yhteinen näkemys – rakenteelliset uudistukset. Mutta tähän yhteisymmärrys sitten loppuukin, miten nämä rakenteelliset ratkaisut toteutetaan?

Toteutetaanko ne lähes yksinomaan palveluverkon karsimisella (esim. koulujen lakkautuksilla)? Vai laajennetaanko rakenteelliset uudistukset koskemaan myös palvelujen tuottamistapojen uudelleentarkastelua eli suomeksi kilpailutusta ja palvelujen ulkoistamista. Nyt ratkaisuja on lähdetty hakemaan pitkälti palveluverkon karsimisella, mistä Pajulan koulun vaiheet käy surkeana esimerkkinä. Miksi näin?

Nykyisessä tilanteessa olisi tärkeää ottaa asioihin riittävää perspektiiviä sekä muistettava ydinkysymys – mitkä ovat kaupungin perustehtävät? Uskoisin valtaosan allekirjoittavan seuraavan: tuottaa kuntalaisille palveluja mahdollisimman tehokkaasti, ei luoda tai säilyttää kunnallisia työpaikkoja.

Edellisellä yksinkertaistuksella päästään jo paljon lähemmäs asian tarkastelua pragmaattisena, käytännöllisenä kysymyksenä. Tällä hetkellä, kun kysymys palvelujen tuottamisesta nähdään (valitettavasti) ennemminkin ideologisena kiistana, missä päälinjat jakaantuvat oikeiston ja vasemmiston välillä edellisten vaatiessa kilpailutusta ja vasemmiston vastustaessa sitä. 

Nykyisellä tavalla asia ei etene mihinkään. Lisäksi kysymys olisi nähtävä kaikkien kuntalaisten, veronmaksajien, näkökulmasta. Toivottavasti olen väärässä, mutta nähdäkseni ajatus palveluiden ulkoistamisesta on pysähtynyt ennen kaikkea pyrkimykseen säilyttää kunnalliset työpaikat. Onko tämä todella valtuutettujen päätehtävä? Uskon enemmistön kannattavan palvelujen kilpailuttamista, jos palkinnoksi saadaan paremmat palvelut samalla, jopa pienemmällä veroäyrillä.

Vielä on pidettävä mielessä, että kaikkea ei kannata, eikä voi, kilpailuttaa ja ulkoistaa. Hyvänä lähtökohtana olisi aloittaa palvelujen ulkoistaminen asioissa, jotka eivät ole kunnan perustehtäviä, kuten ruoan valmistus ja puhtaanapito. Kilpailutus ei ole mikään autaaksi tekevä voima, se vaati osaamista ja seurantaa.

Mutta jos joku vielä kyseenalaistaa vapaan kilpailun voiman, on hyvä muistaa tämän hetken tilanne joukkoliikenteessä. Kilpailun avaaminen on pystynyt vavisuttamaan jopa valtio-omisteisen VR:n asemaa muutamassa vuodessa. Tuskin kukaan vastustaa kilpailutusta, kun esimerkiksi Salo–Helsinki–Salo-reitillä matkalipun saa 60 euron sijaan parhaimmillaan kymmenellä eurolla. Eikö tämä sama voisi toteutua myös kunnallisessa palvelutuotannossa?

Janne Väistö VTM

Salo