Kategoria: Salo

Kaupunginvaltuutettu Jarkko Anttila kirjoittaa Tätä mieltä -palstalla (SSS 7.4) Salon ravitsemus- ja puhtaanapitopalveluiden tulevaisuuden näkymistä. Hänen mielestään Salon on valittava kahdesta eri vaihtoehdosta: ”joko jatkamme nykyisellä toimivalla mallilla tai kaupungin täysin omistaman yhtiön kautta.”

Täytyy todeta, että nyt jos koskaan voin sanoa olevani asiasta täysin eri mieltä. Mielestäni kumpikaan näistä kahdesta vaihtoehdosta ei ole oikea! Asian taustalla on nähdäkseni aivan yksinkertainen kysymys, tuleeko kaupungin tuottaa palvelut omalla henkilöstöllä vai hankkia palvelut markkinoilta?

Tämä on kysymys, johon tunnetusti liittyy aivan perustavanlaatuisia mielipide-eroja. Toiselle kunnan tuottamat palvelut ovat lähes pyhä asia ja toinen taas uskoo ennemminkin markkinoiden voimaan. Miten tästä eteenpäin? Voisivatko osakeyhtiömuotoiset kuntayhtiöt sitten toimia tulevaisuuden palvelutuottajina, kuten Anttila esittää?

Oma vastaukseni on aivan yksiselitteinen – ehdottomasti eivät. Syitä kielteiseen vastaukseen on useita.

Ensinnäkin se, että kunnan omistama osakeyhtiö on aivan liian kaukana ”todellisesta” markkinataloudesta. Tarkoitan sitä, että markkinoiden toimintaan perustuvassa kilpailutuksessa yksi oleellinen asia tulee olla se, että toimijoita on mahdollista vaihtaa, mikäli palveluun tai hintaan ei olla tyytyväisiä. On aika vaikea nähdä, että tämä toimisi kunnan omistaman osakeyhtiön suhteen. Kyllä kynnys vaihtaa esimerkiksi koulujen ruokapalvelujen tuottajaa nousee liian korkeaksi, jos osakeyhtiömuotoiseen keskuskeittiöön on ensin sijoitettu yhden tai useamman kunnan varoja.

Toiseksi uskaltaisin väittää, että kuntien omistamilta osakeyhtiöiltä puuttuu yksi aivan oleellinen asia: riittävä omistajaohjaus. Vaikka termillä omistajaohjaus on tämän päivän Suomessa melkoisen ikävä kaiku, ei sen merkitystä kuitenkaan tule missään tapauksessa väheksyä.

Itse ainakin jaksan epäillä kunnalliseen luottamusasemaan perustuvan omistajaohjauksen motiiveja. Syy on aivan yksinkertainen. Mikäli omistajaohjauksen takana eivät ole omat rahat – sijoitettu pääoma – niin yhtiöiden kehittäminen ja kontrolli jäävät liian usein näennäisiksi.

Lisäksi täytyy muistaa kunnallisiin yhtiöihin tässä yhteydessä liitetty demokratiavaje. Monien asiantuntijoiden taholta on nostettu esille yksi aivan todellinen uhka – korruption vaara.

Lopuksi täytyy rehellisyyden nimissä muistaa se, ettei palvelujen yksityistäminen ole mikään autuaaksi tekevä voima. Se pitää tehdä harkiten. Lisäksi kilpailutuskriteerit tulee laatia niin, että paikallisilla toimijoilla on mahdollisuudet päästä mukaan kunnan palveluiden tuottamiseen.

Julkisten palveluiden kilpailutus voi kuitenkin parhaimmillaan tuottaa uutta elinvoimaa ja dynamiikkaa koko kaupungille. Meidän kaikkien etu on siinä, että veroeurot käytetään mahdollisimman tehokkaasti – tätä tuskin kukaan voi vastustaa.    

Janne Väistö VTM

Salo

Korean demokraattisessa kansantasavallassa, Pohjois-Koreassa, käytiin viimeisimmät paikallisvaalit kesällä 2015. Ja koska kysymys on Pohjois-Koreasta, oltiin demokraattisessa kansantasavallassa jälleen sananmukaisesti kansan asialla. Äänestäminen kun oli ilmeisen helppoa – jokaiseen tehtävään oli ehdolla vain yksi edustaja.

Täytyy sanoa, että Suomella on äänestäjien mukavuutta ajatellen vielä pitkä matka moiseen yksinkertaisuuteen ja helppouteen. Meillä kun on mallina edustuksellinen demokratia, jossa ilmeisenä riesana on valinta monien ehdokkaiden väliltä. Siinähän eteen tulee se meille kaikille tuttu tilanne – päättämisen sietämätön vaikeus.

Toki edustuksellisen demokratian etuna on se, että äänestämisen vaiva on paikallistasolla vain neljän vuoden välein. Tällä väliajalla asian voi unohtaa, koska päätäntävalta on siirretty valituille edustajille, jotka taas päättävät parhaaksi katsomallaan tavalla.

Vaikka demokratian toimivuudesta on esitetty paljonkin kritiikkiä viime aikoina, harva kuitenkaan voi enää väittää, etteikö sillä saataisi aikaan muutosta. Kyllä kesän 2016 Brexit-päätös ja viimeistään Donald Trumpin valinta presidentiksi kertovat, että äänestämisellä on väliä. Ja etenkin sillä, ettei äänestä, mihin monet Ison-Britannian ja Yhdysvaltain nukkuvat äänestäjät saivat ääntenlaskennan jälkeisessä krapulassa havahtua.

Vielä täytyy muistaa se, että verrattuna esimerkiksi eduskuntavaaleihin kunnallispolitiikka toteuttaa ”todellista” demokratiaa. Tässä kun ensimmäisenä esteenä ei ole pääsy vaaliehdokkaaksi, kuten eduskuntavaalien kohdalla. Ennemminkin puolueiden haasteena on saada listat täyteen ehdokkaita. Kansan ääni siis todella näkyy ja kuuluu kunnallisessa päätöksenteossa. Miten sitoutuneita valtuutetut sitten ovat työhönsä, onkin jo toinen juttu. Mutta senhän kansa voi punnita neljän vuoden välein.

Koko neljän vuoden ajan on vielä oikeus arvostella päättäjien toimia, mikä ei ole aivan vähäinen etu ainakaan maailman mittakaavassa. Suomen mallissa kaikki, myös nukkuvat äänestäjät, voivat sanoa sanottavansa päättäjien toimista. Tätä ylellisyyttä ei oikein löydy Pohjois-Koreasta.

Ehkäpä se suurin haaste useimmissa länsimaisissa demokratioissa on kuitenkin koko ajan laskeva äänestysvilkkaus. Jos äänestysprosentti on vain 50 prosentin luokkaa, kertoo se valitettavasti siitä, että toteutunut tulos edustaa vain puolta kansalaisista – ja on silloin myös sen mukainen. 

No, Pohjois-Koreassa tämäkin asia on paremmalla tolalla, siellä kun äänestysprosentti on lähes sata.  Tilastoa tosin saattaa hieman kaunistella itse äänestyskäytäntö. Nimittäin se, että demokratian mallimaassa kansalaiset saivat äänestää joko ”kyllä” tai ”ei” ja vielä varmuudeksi – väärin äänestäminen tulkittiin maanpetokseksi. Kyllä Suomen mallissa on kuitenkin etunsa.

Janne Väistö VTM

Salo, (kok.)

Useimmilta tämän lehden lukijoilta löytyy mielikuvia muutaman vuosikymmenen takaisista käsitteistä sosialisointi ja hallittu rakennemuutos.

Sosialisointi oli päivän sana 1970-luvulla, jolloin vasemmistopuolueiden agendalla oli valtiollistaa niin pankit kuin vakuutusyhtiöt. No, tässä ei onneksi onnistuttu. Hallittu rakennemuutos taas oli 1980-luvun lopun termi, jolla kuvattiin Holkerin hallituksen yritystä korjata Suomen talouden rakennetta. Kuten muistamme, rakennemuutoksesta ei tullut kovinkaan hallittu, kun Suomi syöksyi lamaan 1990-luvun alussa.

Molempia termejä yhdistää se, että ne olivat oman aikakautensa hokemia, yleisiä totuuksia, joita ei juuri kyseenalaistettu. Yhteistä oli vielä se, että kuitenkaan oikein kukaan ei täysin ymmärtänyt, mitä termit todella merkitsivät.

Jos nyt käännetään kellon viisarit tähän päivään, voidaan huomata, että omasta ajastamme löytyy aivan samanlaisia hokemia. Tämän päivän muotisanoja ovat esimerkiksi termit lähiruoka ja digiloikka. Tässäkin molempia termejä yhdistää se, että termien käytöllä yritetään korostaa puhujan kykyä osallistua ajankohtaiseen keskusteluun. Varsinkin näin vaalien alla tämä onkin hyvin turvallista, onhan molempien termien arvolataus hyvin positiivinen. Ei siis pelkoa, että joku hermostuisi.

Mutta, jos nyt otetaan termit oikein kriittiseen tarkasteluun, tulee niiden sisällöstä esille monia kysymyksiä. Esimerkiksi termi lähiruoka, eikö jo itse sanaan sisälly aivan automaattisesti kysymys – minkä alueen lähiruoka. Toisin sanoen, eikö kaikki riittävän lähellä tuotettu ruoka ole aina jonkun lähiruokaa. On se sitten tuotettu tohmajärveläisellä luomutilalla tai Pietarin esikaupungissa sijaitsevalla tehomaataloustilalla.

Toisaalta voidaan kysyä, missä menee itse lähiruoan raja? Meneekö se maakunnittain, kuntien rajojen mukaan vaiko kylittäin? Mikä raja sitten onkin, sisältyy ajatukseen vahva protektionismin leima. Voiko salolainen ostaa Somerolla viljeltyjä perunoita lähiruokana, vai pitääkö niiden olla tuotettuja omassa kunnassa, Salossa? Aika monia kysymyksiä ilman vastauksia.

Entäpä sitten termi digiloikka. Tarkoittaako se sitä, että lapsille annetaan jo ensimmäisinä elinvuosina jokin laite käteen, jonka näyttöä lapsi sitten oppii tökkimään sormenpäällään. Vai tarkoittaako se sitä, että samanlaista näytön tuijottamista ja painelemista jatketaan vielä kouluissa ja ajatellaan, että siten syntyy uusia ohjelmoijia ja it-miljonäärejä pelastamaan Suomen talous. En oikein jaksa uskoa tähän.

Uskaltaisin kuitenkin väittää, että valtaosa meistä suhtautuu riittävällä kritiikillä näihin jokaiseen aikakauteen sisältyviin hokemiin, joilla yritetään mennä perusteluissa siitä, mistä aita on matalin. Väkisinkin tulee mieleen ajatus henkisestä velttoudesta tai itselleen valehtelusta, joka on onnettomuudessaan verrattavissa siihen, että huijaa itseään pasianssin peluussa.

Todellisuudessa molempien jälkimmäisten termien sisältämät asiat ovat äärimmäisen tärkeitä. Suomi tarvitsee aivan takuulla tulevaisuudessa yhä enemmän ihmisiä, jotka hallitsevat tietotekniikan ja osaavat sitä käyttää. Sama pätee suomalaiseen ruokaan. On aivan elintärkeää, että sen tuotanto säilyy Suomessa ja siksi sitä pitää tukea. Nämä asiat ansaitsevat sen, että ne myös perustellaan riittävästi.

Janne Väistö VTM

Salo    

Internet ja sen keskustelupalstat ovat avanneet meille jokaiselle väylän vapaasti ilmaista mielipiteitä suurelle yleisölle, ja hyvä niin. Näin teoriassa asia kuulostaa demokraattisen päätöksenteon kannalta erinomaiselta. Mutta jo pienikin vilkaisu internetin saloihin osoittaa, että äänessä ovat lähinnä äärikantoja esittävät ihmiset. Toivon mukaan vain pieni, mutta äänekäs suomalainen vähemmistö.

Vai kuinka moni meistä aivan oikeasti, käsi sydämellä, voi yhtyä näihin äärikantoihin: pyrkimykseen sulkea rajat kaikilta ulkomaalaisilta, vaatimukseen ryhtyä syömään yksin luomutuotettua vegaaniravintoa tai taloudellisesti tukemaan romanialaisten löytökoirien pelastamista? Veikkaanpa, että aika harva. Ja silti nämä asiat nousevat jopa valtamediassa esille – äänekäs vähemmistö on onnistunut tavoitteessaan.

Kun pieni äänekäs vähemmistö on saanut oman agendansa näin vahvasti esille, niin mistä sitten löytyy se kansan enemmistön kanta päivän polttaviin kysymyksiin? Sitä kun ei oikein tahdo löytyä eri sivustojen keskustelupalstoilta, enkä oikein jaksa uskoa, että lehden tekstiviestipalstakaan kuvaa tätä. Paikallisen huoltoaseman kantapöydästä päästään jo paljon lähemmäksi.

Moni toki sanoo, että mitään yhteistä suomalaista mielipidettä ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan. Itse olen eri mieltä. Kyllä minä ainakin jaksan uskoa, että Suomesta edelleen löytyy melko selkeä, siihen kuuluisaan maalaisjärkeen perustuva näkemys yhteiskunnan peruskysymyksistä.

Tätä ”joukkoa” kuvaa hyvin Yhdysvaltain presidentti Richard Nixonin vaalikampanjassaan lanseeraama erinomainen termi ”hiljainen enemmistö”.

Suomessa tämä hiljainen enemmistö tarkoittanee aivan tavallisia veroja maksavia ja omasta perheestä huolehtivia suomalaisia. Ihmisiä, joita harmittavat suomalaisen elämänmenon ääri-ilmiöt, mutta jotka eivät kuitenkaan ole osoittamassa mieltään turuilla ja toreilla tai kirjoittamassa kiukkuisia kommentteja erilaisille areenoille.

Tämä erilaisista yksilöistä koostuva ihmisjoukko katsoo maailmaa maanpinnan tasolta, mutta yleisesti ottaen näkee paljon kauemmas kuin yhden asian liikkeiden profeetat.

Hiljainen enemmistö ei pidä kaikkia ulkomaalaisia uhkana, sen mielestä kunnon pihvin syönti ei ole synneistä suurin ja uskallanpa vielä väittää, että monien mielestä on kuitenkin tärkeämpää auttaa ihmisiä kulkukoirien sijaan! Tämä on se joukko, jota pitäisi kuunnella enemmän – meidän äänemme tulee ottaa huomioon päätöksenteossa.  

Omia mielipiteitä täytyy saada ilmaista, se kuuluu demokratiaan. Todellinen ongelma nousee esille siinä, kun äänekkään vähemmistön ajamat asiat nousevat päätöksenteon tasolle. Muistetaanko silloin laajempi näkökulma? Esimerkiksi kysymys koulujen lakkautuksista kuuluu näihin: jätetäänkö se koulu lakkauttamatta, jonka puolustajien ääni kuuluu kovimmin?

Kunnallisen päätöksenteon tasolla edelliset kysymykset tulevat monta kertaa aivan konkreettisesti esille. Tämä nostaa esille yhden tärkeän asian. Kuntapäättäjiltä vaaditaan yhä laaja-alaisempaa näkemystä päätettävistä asioista. Päätöksenteossa tulisikin asettaa yksi tärkeä kysymys: tehdäänkö päätös äänekkään vähemmistön vaiko hiljaisen enemmistön ehdoilla?

Janne Väistö VTM

Salo

Nyrkkeilyssä kilpailijat jaetaan eri painoluokkiin, jotta kukin ottelija voisi kokea oman kokoisiaan vastustajia. Näin teoriassa käytäntö kuulostaa järkevältä – puhumattakaan siitä näkökulmasta, että itse seisoisi kehässä. Jos 50-kiloisella on vastassa 100-kiloinen jässikkä, lopputulos näyttää melko varmalta. No, toki ainahan voi löytyä se Daavid, joka päihittää Goljatin. 

Nykyinen kaupunginjohtaja Antti Rantakokko jää eläkkeelle ensi keväänä. Ettei asia jäisi viime tinkaan, tänä syksynä aloitettiin kaupunginhallituksen johdolla rekrytointiprosessi.

Oli hienoa huomata, että rima todella haluttiin nostaa korkealle. Hakuilmoituksessa tulevalta johtajalta edellytettiin monia ominaisuuksia: innostavaa johtajuutta, kykyä pitkän tähtäimen suunnittelu- ja strategiatyöhön sekä kokonaisnäkemystä kunta-alasta.

Yhdeksi tärkeimmistä kriteereistä nostettiin se, että tulevalta johtajalta löytyy jo valmiiksi henkilökohtaiset verkostot valtakunnan tasolle saakka.

Nyrkkeilytermejä soveltaen kuulostaa vähintään ylemmän keskisarjan vaatimuksilta.

Hakemuksia tehtävään tuli kaikkiaan 23. Salon kaupungin haasteellinen tilanne ei ollut siis onneksi pelästyttänyt hakijoita. Joulukuun lehdestä sitten saimme lukea, että kaupunginhallitus oli valinnut soveltuvuusarviointiin kolme ehdokasta, joista yksi valitaan tulevaksi kaupunginjohtajaksi.

Ottamatta henkilötasolla mitenkään kantaa itse hakijoihin, on kuitenkin pakko kyseenalaistaa heidän soveltuvuutensa tulevaan tehtävään. Kuten lehdessä (SSS 20.12) todetaan: ”Kaikki kolme ovat hoitaneet nykyisiä virkojaan vasta lyhyen aikaa.” Tämä on totta.

Jo pienikin vilkaisu tulevalle johtajalle asetettuihin vaatimuksiin paljastaa ikävän huomion: yhdenkään valitun ehdokkaan pätevyys ei vastaa esitettyjä vaatimuksia. Näyttää valitettavasti siltä, että ehdokkaat kisaavat aivan väärässä sarjassa.

Mikäli Salon kaupunginjohtajaksi halutaan valita tehtävän vaativuustasoon aivan oikeasti soveltuva henkilö, lienee pakko tunnustaa, että ensimmäinen rekrytointikierros ei onnistunut. Tai ainakaan valitut kolme ehdokasta eivät täytä esitettyjä kriteerejä.

Mitä sitten pitäisi tehdä? En kyllä näe paljon muita mahdollisuuksia kuin aloittaa rekrytointiprosessi uudelleen. Eiköhän olisi kaupungin kannalta parasta, että kehään ei laitettaisi höyhensarjan ottelijaa, kun kaikki kuitenkin tiedämme mitä on vastassa – raskaansarjan haasteet niin kaupungin talouden kuin elinvoiman kehittämisessä ja johtamisessa.

Janne Väistö VTM

Salo

Viisautta on tässä maailmassa varmasti monta lajia, mutta yksi niistä on ylitse muiden, nimittäin jälkiviisaus. Jälkiviisauden logiikkaan kun kuuluu oleellisesti se, että siinä viisaus esitetään vasta jälkeenpäin – miten asiassa olisi pitänyt menetellä. Tällöin myös erehtymisen mahdollisuus jää luonnollisista syistä muita viisauden lajeja pienemmäksi ellei mahdottomaksi.

No, jokainen meistä kuitenkin tietää, että tämä ei niinkään ole viisautta, vaan ennemminkin esittäjän oman egon nostamista. Ehkä jälkiviisaudella on kuitenkin jotakin annettavaa, se kun antaa mahdollisuuden pysähtyä pohtimaan jo tehtyjä valintoja.

Meillä Salossa jälkiviisauteen olisi jopa liiankin helppo tarttua. Onhan täällä tunnetusti tehty ratkaisuja, jotka jälkeenpäin tarkasteltaessa eivät kovin pitkäjänteisiltä näytä. Olisi pitänyt säästää hyvinä aikoina kunnan verotuloja pahanpäivän varalle ja niin edespäin. Mutta, ettei sorruttaisi jälkiviisauden paheeseen, voitaisiinkin katsoa eteenpäin ja kääntää asia toisin päin. Mitkä mahtavat olla kymmenen vuoden päästä salolaisen jälkiviisauden herkullisimmat aiheet?

Tällöin nousee esille monta ajankohtaista poliittista kysymystä. Yksi takuuvarma tulevan jälkiviisauden aihe on kysymys kaupungin investoinnista Microsoftin tiloihin. Olisiko kaupungin kannattanut tukea tilojen ostoa, koska se olisi voinut synnyttää uusia yrityksiä ja siten säilyttää vahvan It-osaamisen kaupungissa. Vai kävikö niin, että ratkaisua ei tehty ja sen seurauksena elektroniikkaosaaminen valui vuosikymmenen aikana pääkaupunkiseudulle, eikä sitä enää saatu takaisin.

Kaupunginjohtajan valinta on toinen asia, jossa takuulla päästään kuulemaan jälkiviisaita kommentteja. Valittiinko johtaja puoluekirjan mukaan vai johonkin tuttuun ja turvalliseen nojaten? Vai riittikö päättäjillä rohkeutta valita henkilö, joka aivan oikeasti pystyi vastaamaan Salon haasteisiin? Luomaan paikkakunnalle omalta osaltaan uutta elinvoimaa!

Samoin voidaan odottaa jälkiviisaiden tuomiota kaupungin tekemistä – tai tekemättä jättämistä – rakenteellisista uudistuksista. Pääseekö joku sanomaan, että oli se lopulta hyvä, että kaupunki lähti rohkeasti uudistuksiin yksityistämällä kunnan palvelutuotantoa. Tämä kun osoittautui tehokkaaksi keinoksi tasapainottaa kunnan taloutta ja loi samaan aikaan uutta dynamiikkaa paikkakunnan yritystoimintaan. Ei yksityistäminen ollutkaan niin suuri kirous. Vai kävikö niin, että naapurikunnissa tämä toteutettiin, mutta meillä ei?

Kuten ymmärrämme, kukaan meistä ei nyt voi tietää, mikä ratkaisu olisi ollut juuri se oikea. Mutta se ei vie pois sitä, että ratkaisut on kuitenkin tehtävä. Paikalleen kun ei voi jäädä.

Jos termillä ”jälkiviisaus” on negatiivinen leima, niin lauseella ”kyllä silloin olisi pitänyt tehdä” on vieläkin surullisempi kaiku. Siinä kun tiivistyy ajatus siitä, että mahdollisuus tehdä jotakin oli olemassa, mutta sitä ei vain jostakin syystä uskallettu hyödyntää.

Ei voi kuin toivoa, että kymmenen vuoden päästä joku jälkiviisas pääsisi toteamaan: oli se onni, että uskalsimme tehdä tämän ja tuon ratkaisun juuri silloin. Mutta, kävi miten kävi, yksi asia on varmaa. Joku meistä kuitenkin pääsee esittämään lopullisen viisauden: mitä minä sanoin…

Janne Väistö VTM

Salo

Näin muutama vuosi Nokian alasajon jälkeen lienee aiheellista kysyä, asummeko vielä Suomen Piilaaksossa? Vai ovatko elektroniikkamuseo ja sen pölyiset radiot ainoat asiat, jotka muistuttavat näistä päivistä?

Vakavasti sanoen lienee pakko todeta, että kyllä Salon maine Suomen johtavana elektroniikkakaupunkina on saanut aikamoisen kolauksen. Eikä siinä vielä kaikki, Nokian myötä on valitettavasti mennyt myös satojen ihmisten työpaikat ja sen mukana kaupungin oma talous kuralle.

Vaikka itse kaupunki ja sen päättäjät eivät voi yksin uutta kasvua luoda, ei se vie pois sitä, että juuri nyt olisi äärimmäisen tärkeää luoda edellytyksiä uudelle yritystoiminnalle. Mitä sitten on kaupungin päättäjien osalta tehty? Varmasti paljonkin, mutta jotenkin näyttää siltä, ettei oikea käsi aina tiedä, mitä vasen tekee.

Vai miten muuten voi selittää sitä, että samaan aikaan kun kaupungin taloutta yritetään tasapainottaa säästöillä säästöjen perään, niin kaupungin rakennusosastolla ei tästä ongelmasta ole kuultukaan.

Kyllä aika monen mielessä on hiertänyt kysymys, miten tässä taloustilanteessa voi rahaa riittää liikenneympyröiden rakentamiseen suorille teille tai investointiin, missä urheilukenttä revitään aivan kappaleiksi ja rakennetaan uusi tilalle.

Kyllähän ne työllistävät ja luovat viihtyisyyttä, mutta väitän, että aika harva meistä vastaavanlaisessa tilanteessa kuitenkaan ryhtyisi samanlaisiin toimiin. Rakentamaan uutta pihakivetystä tai huippuvarusteltua kuntosalia, kun samaan aikaan huomaisi katon vuotavan ja työpaikalla olisi puolestaan aloitettu yt-neuvottelut. Eihän se ihan sama asia ole, mutta kuitenkin.

Salolla ei ole enää aikaa siihen, että politiikassa juostaan yhden asian liikkeiden toivomusten perässä tai keskitytään pelkästään säästöjen hakemiseen ilman konkreettisia rakenteellisia uudistuksia. Viimeistään seuraavissa kuntavaaleissa valittujen päättäjien tulisikin asettaa rima korkeammalle.

Nyt täytyy keskittyä täydellä tarmolla ratkaisuihin, millä kaupungin dynaamisuutta saataisiin lisättyä. Miten saada kaupunkiin kasvavia yrityksiä ja sitä kautta uusia työpaikkoja. Ja juuri ja vain tässä järjestyksessä, mitenkään muuten se ei voi pysyvästi toteutua! Työpaikat syntyvät vasta kun on yrityksiä, jotka työllistävät. Tätä tosiasiaa tuskin yksikään puolue voi vastustaa!

Tähän liittyy lisäksi oleellisesti kysymys kaupungin elinvoimaisuudesta. Mutta tämä on myös haasteista vaikein, miten se tehdään? Tässä kun yhdistyvät kuntalaisten viihtyvyys ja sen mukana yritystoiminnan mahdollisuudet. Asia ei synny yksin kaupungin investoinneilla, mutta tuskin ihan ilmankaan niitä.

Vaikka Salon mainetta Suomen piilaaksona ei takaisin saataisikaan, ei meidän silti tarvitse jäädä miksikään elektroniikkakaupungin ulkomuseoksi, missä kunnian päivistä muistuttavat vain tyhjät teollisuuskiinteistöt. Mutta, tämä vaati nopeasti piinkovia päätöksiä ja tekoja!  

Janne Väistö VTM

Salo

Kaikkihan me olemme vapauden ja tasa-arvon kannalla, eikö totta! Mutta väitän, että tähän yksimielisyys sitten loppuukin. Vai miten muuten voi selittää sen, että näillä kahdella termillä voidaan tarkoittaa lähes vastakohtaisia asioita.

Siinä kun toiselle jälkimmäinen termi, tasa-arvo, tarkoittaa esimerkiksi valtion järjestämää perusturvaa kehdosta hautaan, niin moni muu sen sijaan näkee tämän mallin yhteiskunnan holhouksena, joka loukkaa yksilönvapautta. Samaan hengenvetoon kun voi vielä esittää kysymyksen, kuinka tasa-arvoinen on valtion järjestämän perusturvan rahoitus. Miksi toisen veroprosentti voi olla 50, kun toisella se on 20. Onko tämä tasa-arvoa?

Entä sitten vapaus, eikö se ole jo täysin yksiselitteinen asia. Eipä taida olla. Tässä hyvänä vertailukohtana käy kahden entisen supervallan näkemys vapaudesta. Kun amerikkalainen ajatus lähtee yksilön vapaudesta yhteiskunnan rajoituksia vastaan, niin neuvostoliittolainen vapaus taas tarkoitti ennemminkin sitä, että ihminen oli vapaa toimeentulon tai aivan välttämättömien perustarpeiden hankkimisesta. Kääntöpuolena oli taas se tunnettu asia, että ihmisen oikeus omiin valintoihin jäi tässä järjestelmässä toisarvoiseksi.

Lienee selvää, että edelliset esimerkit edustavat niin teoriassa kuin käytännössä kahta ääripäätä. Tärkeämpää olisikin esittää kysymys, missä tämän päivän Suomessa mennään tasa-arvo ja vapaus -kysymyksissä?

Vaikka suomalainen tasa-arvo–vapaus -keskustelu velloo milloin minkin asian ympärillä, sillä on kuitenkin yksi aihe ylitse muiden: lapset. Miten tasata erilaisista lähtökohdista tuleville lapsille tasavertaiset mahdollisuudet yhteiskunnassa? Yksi tärkeimpiä merkkipaaluja tällä saralla on ollut päätös peruskoulusta.

Kuitenkin jo muutaman vuoden päästä peruskoulupäätöksestä, 1970-luvun alussa, esille nousi ajatus, pitäisikö tasa-arvon nimissä lasten oppivelvollisuuttaa laajentaa 18 ikävuoteen saakka. Jo silloisessa tasa-arvon kyllästämässä Suomessa päädyttiin kuitenkin siihen, että 12-vuotinen pakollinen koulutaival loukkaisi yksilönvapautta. Tasa-arvon ja vapauden raja määriteltiin 9-vuotiseen oppivelvollisuuteen.

Viime vuosina velloneessa keskustelussa näyttää siltä, että nyt on lähdetty tasa-arvon nimissä ”uuteen hyökkäykseen”. Tällä kertaa tosin ihmislapsen alkutaipaleen suunnalta. Nyt kun on noussut vaatimus siitä, että tasa-arvon nimissä kaikkien lasten tulisi osallistua varhaiskasvatukseen viimeistään 3-vuotiaana, jotta kaikilla olisi samanlaiset mahdollisuudet tulevaisuudessa.

Mutta, eikö jälleen olla saman kysymyksen ääressä, missä menee raja tasa-arvon ja vapauden välillä? Itse kallistuisin siihen, että 4-vuotinen ”pakollinen” varhaiskasvatus loukkaa niin paljon sekä lasten että vanhempien vapautta, etteivät tasa-arvovaatimukset riitä perusteluksi. Mutta, tämäkin mielipide on aivan yhtä väärä tai oikea, kuin jonkun toisen päinvastainen kanta, mielipidettä kun ei voi mitenkään mitata – on kysymys arvoista. Ja kun on kysymys arvoista, tutkimuksiin perustuvat argumentit eivät yksin riitä.

Tämän päivän Suomessa näyttää siltä, että käsitteillä vapaus ja tasa-arvo voidaan perustella melkein mitä vain. Näiden hokemien sijaan tärkein kysymys pitäisi nähdäkseni olla siinä, missä menee raja tasa-arvo ja vapauspyrkimysten välillä?

Toisin sanoen, miten pitkälle voimme vaatia tasa-arvoa ennen kuin se loukkaa yksilön vapautta päättää omista valinnoista.  

Janne Väistö VTM

Salo

Heinäkuun alussa YLE uutisoi uusimmasta puoluekannatusmittauksesta, jossa keskusta oli ottanut suurimman työväenpuolueen tittelin.

Veikkaanpa, että tätä uutista ei olisi muutama vuosikymmen sitten uskonut kukaan vähänkin vakavammin politiikkaa seurannut suomalainen. Kuten tunnettua, keskusta oli aikaisemmin profiloitunut maanviljelijöiden etujen ajajaksi, kun taas työväen asiaa ajoi – ainakin mielikuvissa – vasemmisto.

Hyvä kysymys onkin, miten tämä muutos on ollut mahdollinen. En jaksa uskoa, että sitä selittää yksin yhteiskuntarakenteen muutos, globalisoituminen tai populististen liikkeiden nousu. Uskaltaisin väittää, että yksi oleellinen syy löytyy ammattiyhdistysliikkeen eräänlaisesta ”tyytyväisyyteen tuudittautumisesta”.

Tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että kun päämääränä on ollut ”vain” oman jäsenkunnan oikeuksien ajaminen, sen seurauksena työelämään on annettu syntyä erilaisilla oikeuksilla olevia työntekijöitä, jotka nyt ovat vailla poliittista kotia. Tämä puolestaan näkyy juuri vasemmiston kannatusluvuissa, jotka ovat vahvasti profiloituneet ay-liikkeen ”omiksi puolueiksi”.

Kehityksen seurauksena palkkatyöläiset eivät edusta enää mitenkään yhtenäistä joukkoa, vaan ovat jakaantuneet aivan eri luokan kansalaisiin. Vai miten muuten voi selittää eri työntekijöiden erot työpaikan oikeuksien suhteen. Siinä kun ”Antti Ahtaajalla” on koko liiton tuki, mitä ikinä työsuhteessa sitten tapahtuukin, niin ”Päivi Pätkätyöläinen” taas saa pelätä, jatketaanko työsuhdetta määräaikaisen työsuhteen jälkeen. Puhumattakaan ”Pertti Provisiopalkkaisen” oikeuksista, kun palkka voi muodostua vain ja ainoastaan toteutuneen kaupan tai vaikkapa ajettujen kilometrien perusteella.  

En todellakaan yritä väittää, että kaikki olisivat lyhytaikaisia työsuhteita tai provisiopalkkausta vastaan. Toisille se voi olla elämäntapa tai sopia muuten paremmin elämäntilanteeseen. Sen sijaan väitän, että on aivan turha ihmetellä, miksi työväki vaihtaa puoluetta.

Niille työntekijöille, jotka eivät ole vakituisessa, kokoaikaisessa työsuhteessa, esimerkiksi yhteiskuntasopimuksessa sovittu työajan lisäys 24 tunnilla vuodessa kuulostaa pitkälti pelkältä vitsiltä. Uskon, että monelle osa-aikaiselle työntekijälle ongelma on aivan käänteinen: miten saada lisätunteja, jotta palkkapussi kasvaisi?

Lopultakin vain yksi asia on varmaa, työelämä tulee jatkossakin muuttumaan ja siksi muutokseen tulee vastata uudella tavalla ja uusin keinoin. Haikailu kaikkien turvattuihin työsuhteisiin ei yksinkertaisesti tunnu enää uskottavalta. Eihän sitä turvaa ole yrityksilläkään.

Työelämän muutokset tulee kohdata uusin keinoin ja siihen perinteinen vasemmisto ei ole pystynyt vastaamaan. Usko ay-liikkeeseen ja vasemmistoon näyttää siksi vähenevän koko ajan.

Kaksien jytky-vaalien jälkeen näytti hetken siltä, että kansan pelastajaksi nousisi perussuomalaiset, mutta nyt tämäkin usko näyttää karisseen. Sen sijaan näyttäisi siltä, että yhä useammat kansalaiset ovat ymmärtäneet porvaripuolueiden viestin paremmin, missä vanhan korjaamisen sijaan on pyritty luomaan uusia työmahdollisuuksia. Esimerkiksi kaupan aukioloaikojen vapauttaminen on juuri tämän suuntaista politiikkaa. Kyllä kansa tietää!

Janne Väistö VTM

Salo

Kiitos Veikko Knuutilalle (SSS 10.5.) oikorataa käsittelevästä hyvin argumentoidusta kirjoituksesta. Tästä samasta aiheesta voisi jatkaa vielä hieman toisesta näkökulmasta.

Vaikka uusi rata varmasti nopeuttaisi matkantekoa ja olisi toteutuessaan vetovoimatekijä – ainakin Turun seudulle – täytyy silti tämän kokoluokan hankkeessa esittää kysymys, onko investointi todella järkevä. Toisin sanoen: miten ja mihin me haluamme verorahojamme käytettävän?  

Oikoradasta puhuttaessa yksi ydinkysymys nähdäkseni on, haluammeko todella käyttää miljardeja euroja investointiin, jonka ainoana operoijana toimisi ”tsaarinvallan aikainen” valtion monopoliyritys. Vai pitäisikö päinvastoin panostaa sellaiseen infrastruktuuriin, joka edistäisi yksityisten toimijoiden mahdollisuuksia operoida paremmassa toimintaympäristössä. Tämä pitäisi nähdäkseni nostaa korkealle, kun puhutaan verorahoilla kustannetuista infrahankkeista.

VR:n toiminnan kyseenalaistamisen taustalta löytyy hyvin yksinkertainen selitys. Joukkoliikenteen kilpailun vapauttaminen on tuonut alalle uusia toimijoita, jotka uudessa kilpailutilanteessa ovat pystyneet haastamaan jopa valtion monopoliyrityksen.

Tässä onkin nähdäkseni niin konkreettinen esimerkki yksilötasolta lähtevästä yrittämisestä ja markkinatalouden voimasta, että olisi sulaa hulluutta jättää kokeilematta näin toimivaa reseptiä myös muissa yhteyksissä.

Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään valtion monopoliyritysten vastustamisesta eikä yksin vapaan kilpailun ylistämisestä, vaan asialla on vieläkin laajempi ja ajankohtaisempi näkökulma. Nähdäkseni olisi jo korkea aika uskoa, että verovaroilla kustannetut miljardihankkeet eivät ole se lääke, jolla tämä maa saadaan nousuun.

Kyllä nyt täytyy jo nähdä, että todellisen muutoksen ja kasvun takana on yksilö. Tämän on varmasti todistanut Supercell ja vastaavat yritykset.

Vaikka toimiva infra on toki tärkeä asia, niin sillä me emme kuitenkaan yksin tee tulevaisuuden työpaikkoja. Niin Varsinais-Suomen kansanedustajien kuin alueen kunnallispoliitikkojen kannattaisi aivan oikeasti esittää itselleen kysymys, onko oikoratahanke todella se, millä maakunta tai Suomi saadaan nousuun.

Itse en yksinkertaisesti millään pysty uskomaan tunnin junan enkä muidenkaan verorahoilla tehtyjen näennäisinvestointien tuomaan hyötyyn suomalaiselle taloudelle. Suomen talouden voi pelastaa vain yksilötasolta lähtevä luovuus ja innovatiivisuus!

Vaikka osa ratarahoituksesta tulisikin EU:lta, ei se silti poista sitä tosiasiaa, että kysymyksessä on verotuksella kerätty raha.

Tässä yhteydessä on aivan pakko vielä siteerata edesmennyttä Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcheria, joka on kiteyttänyt asian oivallisesti: ”Ei ole olemassa julkista rahaa, on vain veronmaksajien rahoja.”

Tämä on tainnut niin oikoradan kuin monen muunkin julkisen hankkeen osalta unohtua.

Janne Väistö VTM

Salo