Reilut sata vuotta sitten suomennetun, maailman ehkä kuuluisimman työväenlaulun – Kansainvälinen – sanoma on selvä: ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa.” Viime vuosisadan alussa laulun sanat tavoittivat monet, eikä mikään ihme. Olihan silloinen suomalainen yhteiskunta selkeästi jakaantunut köyhiin ja rikkaisiin.
Itse laulun pääsanoma eli vallankumous ei – onneksi – Suomessa toteutunut. Sen sijaan toisen maailmansodan jälkeen alkoi niin vasemmiston kuin ammattiyhdistysliikkeen nousu, jonka yhtenä kulminaatiopisteenä voidaan pitää melko tarkalleen 50 vuotta sitten syntynyttä ensimmäistä tulopoliittista kokonaisratkaisua eli Tupoa.
Puoli vuosisataa sitten aloitettu sopimuskulttuuri tarkoitti sitä, että työnantajien ja työntekijöiden keskusjärjestöt sopivat yhdessä hallituksen kanssa työmarkkinoita koskevista ratkaisuista. Palkkaratkaisujen lisäksi Tupo-pöydissä on sovittu niin talous-, tulonjako- kuin sosiaalipoliittisista toimista.
Aina 1980-luvun lopulle saakka sopimiskulttuuri toimi tai ainakin siinä oli järkeä. Tupolla kun pystyttiin hallittujen palkkaratkaisujen lisäksi patoamaan kommunistien valtaa Suomessa.
Toisaalta tupon ongelmat olivat jo syntyessään tiedossa. Ns. kolmikantaan perustuva sopimusmalli heikensi eduskunnan ja hallituksen valtaa, kun neuvottelupöydässä istuivat myös kansanvallan ulkopuoliset järjestöt. Tämän seurauksena erityisesti ay-liikkeen valta on suomalaisessa yhteiskunnassa kasvanut tarkoitustaan vahvemmaksi.
Uudelle vuosituhannelle tultaessa kolmikantaan perustuva sopiminen on kohdannut yhä enemmän arvostelua. Ongelmaksi on noussut sopimusmallin sovittaminen globaaliin talouteen. Tämä ei ole onnistunut. Seurauksena on ollut yritysten toimintamahdollisuuksien heikkeneminen ja sitä kautta laaja työttömyys.
2000-luvulla kolmikannan osapuolista työnantajien keskusjärjestöt sekä (porvari)hallitukset ovat halunneet uudistaa työmarkkinoita, kun taas ay-liike on pitänyt kynsin hampain kiinni vanhoista malleista.
Hyvä kysymys onkin, miksi ay-liike haluaa pysyä vanhoissa rakenteissa, vaikka ne eivät enää hyvällä tahdollakaan sovellu nykyiseen globaaliin talouteen? Vastaus on yksinkertainen. Siksi, että työmarkkinoiden uudistaminen – esimerkiksi paikallinen sopiminen – heikentäisi ay-liikkeen valtaa.
Tästä yksinkertaisesti on kysymys, kun puhutaan tällä hetkellä käynnissä olevista työtaisteluista. Kysymys on vallasta. Työtaistelut itsessään eivät auta työttömiä työllistymään, ei. Työtaisteluiden pyrkimyksenä on säilyttää valta ay-liikkeellä ja samalla pedata vasemmiston voittoa tulevissa eduskuntavaaleissa.
Kansainvälinen-laulun sanoissa perätään ”työn orjien” ja ”työkansan joukon” etujen ajamista. Sitä samaa voisi perätä lakkouhkauksien keskellä myös nykyiseltä ay-liikkeeltä. Pitäisikö työntekijäjärjestöjen palata juurilleen ja keskittyä siihen kaikkein oleellisimpaan eli työhön.
Valitettavasti nyt näyttää siltä, että työtä vailla olevat ihmiset on unohdettu ja lakkoilussa on yksin kysymys ay-liikkeen vallan säilyttämisestä. Tässä on vain yksi ongelma. Valistunut arvaukseni on, ettei kansa enää oikein jaksa seistä lakkojen takana. Toisin sanoen ay-liikkeen sanomalta alkaa pudota pohja pois.
Aika näyttää, onko nyt alkanut ay-liikkeen ”viimeinen taisto”?
Janne Väistö VTM, FT
Salo (Kok.)