Useimmilta tämän lehden lukijoilta löytyy mielikuvia muutaman vuosikymmenen takaisista käsitteistä sosialisointi ja hallittu rakennemuutos.
Sosialisointi oli päivän sana 1970-luvulla, jolloin vasemmistopuolueiden agendalla oli valtiollistaa niin pankit kuin vakuutusyhtiöt. No, tässä ei onneksi onnistuttu. Hallittu rakennemuutos taas oli 1980-luvun lopun termi, jolla kuvattiin Holkerin hallituksen yritystä korjata Suomen talouden rakennetta. Kuten muistamme, rakennemuutoksesta ei tullut kovinkaan hallittu, kun Suomi syöksyi lamaan 1990-luvun alussa.
Molempia termejä yhdistää se, että ne olivat oman aikakautensa hokemia, yleisiä totuuksia, joita ei juuri kyseenalaistettu. Yhteistä oli vielä se, että kuitenkaan oikein kukaan ei täysin ymmärtänyt, mitä termit todella merkitsivät.
Jos nyt käännetään kellon viisarit tähän päivään, voidaan huomata, että omasta ajastamme löytyy aivan samanlaisia hokemia. Tämän päivän muotisanoja ovat esimerkiksi termit lähiruoka ja digiloikka. Tässäkin molempia termejä yhdistää se, että termien käytöllä yritetään korostaa puhujan kykyä osallistua ajankohtaiseen keskusteluun. Varsinkin näin vaalien alla tämä onkin hyvin turvallista, onhan molempien termien arvolataus hyvin positiivinen. Ei siis pelkoa, että joku hermostuisi.
Mutta, jos nyt otetaan termit oikein kriittiseen tarkasteluun, tulee niiden sisällöstä esille monia kysymyksiä. Esimerkiksi termi lähiruoka, eikö jo itse sanaan sisälly aivan automaattisesti kysymys – minkä alueen lähiruoka. Toisin sanoen, eikö kaikki riittävän lähellä tuotettu ruoka ole aina jonkun lähiruokaa. On se sitten tuotettu tohmajärveläisellä luomutilalla tai Pietarin esikaupungissa sijaitsevalla tehomaataloustilalla.
Toisaalta voidaan kysyä, missä menee itse lähiruoan raja? Meneekö se maakunnittain, kuntien rajojen mukaan vaiko kylittäin? Mikä raja sitten onkin, sisältyy ajatukseen vahva protektionismin leima. Voiko salolainen ostaa Somerolla viljeltyjä perunoita lähiruokana, vai pitääkö niiden olla tuotettuja omassa kunnassa, Salossa? Aika monia kysymyksiä ilman vastauksia.
Entäpä sitten termi digiloikka. Tarkoittaako se sitä, että lapsille annetaan jo ensimmäisinä elinvuosina jokin laite käteen, jonka näyttöä lapsi sitten oppii tökkimään sormenpäällään. Vai tarkoittaako se sitä, että samanlaista näytön tuijottamista ja painelemista jatketaan vielä kouluissa ja ajatellaan, että siten syntyy uusia ohjelmoijia ja it-miljonäärejä pelastamaan Suomen talous. En oikein jaksa uskoa tähän.
Uskaltaisin kuitenkin väittää, että valtaosa meistä suhtautuu riittävällä kritiikillä näihin jokaiseen aikakauteen sisältyviin hokemiin, joilla yritetään mennä perusteluissa siitä, mistä aita on matalin. Väkisinkin tulee mieleen ajatus henkisestä velttoudesta tai itselleen valehtelusta, joka on onnettomuudessaan verrattavissa siihen, että huijaa itseään pasianssin peluussa.
Todellisuudessa molempien jälkimmäisten termien sisältämät asiat ovat äärimmäisen tärkeitä. Suomi tarvitsee aivan takuulla tulevaisuudessa yhä enemmän ihmisiä, jotka hallitsevat tietotekniikan ja osaavat sitä käyttää. Sama pätee suomalaiseen ruokaan. On aivan elintärkeää, että sen tuotanto säilyy Suomessa ja siksi sitä pitää tukea. Nämä asiat ansaitsevat sen, että ne myös perustellaan riittävästi.
Janne Väistö VTM
Salo