Viisautta on tässä maailmassa varmasti monta lajia, mutta yksi niistä on ylitse muiden, nimittäin jälkiviisaus. Jälkiviisauden logiikkaan kun kuuluu oleellisesti se, että siinä viisaus esitetään vasta jälkeenpäin – miten asiassa olisi pitänyt menetellä. Tällöin myös erehtymisen mahdollisuus jää luonnollisista syistä muita viisauden lajeja pienemmäksi ellei mahdottomaksi.
No, jokainen meistä kuitenkin tietää, että tämä ei niinkään ole viisautta, vaan ennemminkin esittäjän oman egon nostamista. Ehkä jälkiviisaudella on kuitenkin jotakin annettavaa, se kun antaa mahdollisuuden pysähtyä pohtimaan jo tehtyjä valintoja.
Meillä Salossa jälkiviisauteen olisi jopa liiankin helppo tarttua. Onhan täällä tunnetusti tehty ratkaisuja, jotka jälkeenpäin tarkasteltaessa eivät kovin pitkäjänteisiltä näytä. Olisi pitänyt säästää hyvinä aikoina kunnan verotuloja pahanpäivän varalle ja niin edespäin. Mutta, ettei sorruttaisi jälkiviisauden paheeseen, voitaisiinkin katsoa eteenpäin ja kääntää asia toisin päin. Mitkä mahtavat olla kymmenen vuoden päästä salolaisen jälkiviisauden herkullisimmat aiheet?
Tällöin nousee esille monta ajankohtaista poliittista kysymystä. Yksi takuuvarma tulevan jälkiviisauden aihe on kysymys kaupungin investoinnista Microsoftin tiloihin. Olisiko kaupungin kannattanut tukea tilojen ostoa, koska se olisi voinut synnyttää uusia yrityksiä ja siten säilyttää vahvan It-osaamisen kaupungissa. Vai kävikö niin, että ratkaisua ei tehty ja sen seurauksena elektroniikkaosaaminen valui vuosikymmenen aikana pääkaupunkiseudulle, eikä sitä enää saatu takaisin.
Kaupunginjohtajan valinta on toinen asia, jossa takuulla päästään kuulemaan jälkiviisaita kommentteja. Valittiinko johtaja puoluekirjan mukaan vai johonkin tuttuun ja turvalliseen nojaten? Vai riittikö päättäjillä rohkeutta valita henkilö, joka aivan oikeasti pystyi vastaamaan Salon haasteisiin? Luomaan paikkakunnalle omalta osaltaan uutta elinvoimaa!
Samoin voidaan odottaa jälkiviisaiden tuomiota kaupungin tekemistä – tai tekemättä jättämistä – rakenteellisista uudistuksista. Pääseekö joku sanomaan, että oli se lopulta hyvä, että kaupunki lähti rohkeasti uudistuksiin yksityistämällä kunnan palvelutuotantoa. Tämä kun osoittautui tehokkaaksi keinoksi tasapainottaa kunnan taloutta ja loi samaan aikaan uutta dynamiikkaa paikkakunnan yritystoimintaan. Ei yksityistäminen ollutkaan niin suuri kirous. Vai kävikö niin, että naapurikunnissa tämä toteutettiin, mutta meillä ei?
Kuten ymmärrämme, kukaan meistä ei nyt voi tietää, mikä ratkaisu olisi ollut juuri se oikea. Mutta se ei vie pois sitä, että ratkaisut on kuitenkin tehtävä. Paikalleen kun ei voi jäädä.
Jos termillä ”jälkiviisaus” on negatiivinen leima, niin lauseella ”kyllä silloin olisi pitänyt tehdä” on vieläkin surullisempi kaiku. Siinä kun tiivistyy ajatus siitä, että mahdollisuus tehdä jotakin oli olemassa, mutta sitä ei vain jostakin syystä uskallettu hyödyntää.
Ei voi kuin toivoa, että kymmenen vuoden päästä joku jälkiviisas pääsisi toteamaan: oli se onni, että uskalsimme tehdä tämän ja tuon ratkaisun juuri silloin. Mutta, kävi miten kävi, yksi asia on varmaa. Joku meistä kuitenkin pääsee esittämään lopullisen viisauden: mitä minä sanoin…
Janne Väistö VTM
Salo