Kaikkihan me olemme vapauden ja tasa-arvon kannalla, eikö totta! Mutta väitän, että tähän yksimielisyys sitten loppuukin. Vai miten muuten voi selittää sen, että näillä kahdella termillä voidaan tarkoittaa lähes vastakohtaisia asioita.
Siinä kun toiselle jälkimmäinen termi, tasa-arvo, tarkoittaa esimerkiksi valtion järjestämää perusturvaa kehdosta hautaan, niin moni muu sen sijaan näkee tämän mallin yhteiskunnan holhouksena, joka loukkaa yksilönvapautta. Samaan hengenvetoon kun voi vielä esittää kysymyksen, kuinka tasa-arvoinen on valtion järjestämän perusturvan rahoitus. Miksi toisen veroprosentti voi olla 50, kun toisella se on 20. Onko tämä tasa-arvoa?
Entä sitten vapaus, eikö se ole jo täysin yksiselitteinen asia. Eipä taida olla. Tässä hyvänä vertailukohtana käy kahden entisen supervallan näkemys vapaudesta. Kun amerikkalainen ajatus lähtee yksilön vapaudesta yhteiskunnan rajoituksia vastaan, niin neuvostoliittolainen vapaus taas tarkoitti ennemminkin sitä, että ihminen oli vapaa toimeentulon tai aivan välttämättömien perustarpeiden hankkimisesta. Kääntöpuolena oli taas se tunnettu asia, että ihmisen oikeus omiin valintoihin jäi tässä järjestelmässä toisarvoiseksi.
Lienee selvää, että edelliset esimerkit edustavat niin teoriassa kuin käytännössä kahta ääripäätä. Tärkeämpää olisikin esittää kysymys, missä tämän päivän Suomessa mennään tasa-arvo ja vapaus -kysymyksissä?
Vaikka suomalainen tasa-arvo–vapaus -keskustelu velloo milloin minkin asian ympärillä, sillä on kuitenkin yksi aihe ylitse muiden: lapset. Miten tasata erilaisista lähtökohdista tuleville lapsille tasavertaiset mahdollisuudet yhteiskunnassa? Yksi tärkeimpiä merkkipaaluja tällä saralla on ollut päätös peruskoulusta.
Kuitenkin jo muutaman vuoden päästä peruskoulupäätöksestä, 1970-luvun alussa, esille nousi ajatus, pitäisikö tasa-arvon nimissä lasten oppivelvollisuuttaa laajentaa 18 ikävuoteen saakka. Jo silloisessa tasa-arvon kyllästämässä Suomessa päädyttiin kuitenkin siihen, että 12-vuotinen pakollinen koulutaival loukkaisi yksilönvapautta. Tasa-arvon ja vapauden raja määriteltiin 9-vuotiseen oppivelvollisuuteen.
Viime vuosina velloneessa keskustelussa näyttää siltä, että nyt on lähdetty tasa-arvon nimissä ”uuteen hyökkäykseen”. Tällä kertaa tosin ihmislapsen alkutaipaleen suunnalta. Nyt kun on noussut vaatimus siitä, että tasa-arvon nimissä kaikkien lasten tulisi osallistua varhaiskasvatukseen viimeistään 3-vuotiaana, jotta kaikilla olisi samanlaiset mahdollisuudet tulevaisuudessa.
Mutta, eikö jälleen olla saman kysymyksen ääressä, missä menee raja tasa-arvon ja vapauden välillä? Itse kallistuisin siihen, että 4-vuotinen ”pakollinen” varhaiskasvatus loukkaa niin paljon sekä lasten että vanhempien vapautta, etteivät tasa-arvovaatimukset riitä perusteluksi. Mutta, tämäkin mielipide on aivan yhtä väärä tai oikea, kuin jonkun toisen päinvastainen kanta, mielipidettä kun ei voi mitenkään mitata – on kysymys arvoista. Ja kun on kysymys arvoista, tutkimuksiin perustuvat argumentit eivät yksin riitä.
Tämän päivän Suomessa näyttää siltä, että käsitteillä vapaus ja tasa-arvo voidaan perustella melkein mitä vain. Näiden hokemien sijaan tärkein kysymys pitäisi nähdäkseni olla siinä, missä menee raja tasa-arvo ja vapauspyrkimysten välillä?
Toisin sanoen, miten pitkälle voimme vaatia tasa-arvoa ennen kuin se loukkaa yksilön vapautta päättää omista valinnoista.
Janne Väistö VTM
Salo