Suomi on vapaa maa, eläköön sille! Meillä on vapailla vaaleilla valittu presidentti ja eduskunta. Saamme puhua itänaapurista mitä haluamme. Saamme haukkua poliitikkoja viihdeohjelmissa ja niin edelleen. Mutta, kuten aina, johonkin vapaus loppuu. Ja Suomessa se loppuu mahdollisuuteen päättää omista työehdoista.
Meillä työelämän säännöistä tuntuu päättävän yksin työnantaja- ja työntekijäjärjestöt. Korkein valta vielä näyttää annetun ay-liikkeen pahimmille ”häiriköille”. Maan hallituksella ja laillisesti valitulla eduskunnalla tässä ei tunnu olevan enää mitään sananvaltaa. Tämä on lähes vuoden kestäneiden yhteiskuntaneuvotteluiden aikana tullut varmasti jokaiselle selväksi.
Valtaosa meistä ymmärtää, että ay-liike on aikanaan tehnyt arvokasta työtä puolustaessaan työntekijöiden oikeuksia. Kaikki kunnia tälle työlle. Mutta viimeistään 2000-luvulle tultaessa ay-liikkeen oikeutus tehdä päätöksiä on tullut aina vain kyseenalaisemmaksi. Näyttääkin siltä, että viime vuosina ay-liikkeen tärkeimpänä tehtävänä on ollut pitää yllä eräänlaista marttyyrin roolia: ”Me (ay-liike) puolustamme työntekijöiden oikeuksia.” Kyllä, mutta entä ne, joilla työtä ei ole?
Nyt hallituksen kaavailemien ns. pakkolakien edessä ay-liike on varoitellut kovin sanoin sopimusvapauden olevan uhattuna. Mutta kenen vapaus, missä tämä sopimusvapaus on työntekijän ja yrittäjän tasolla? Sen sijaan ”vapaus” löytyy työmarkkinajärjestöjen kokoushuoneista, ainakin minun mielestäni – demokratian ulkopuolelta.
Uskon, että valtaosa meistä uskoo vapauteen ja yksilöön. Siksi ei oikein tämän päivän Suomessa voi ymmärtää, miksi meidän vapautta pitää rajoittaa näinkin tärkeän asian kuin työn osalta. Emmekö me ole muka ”valmiita” puolustamaan omia etujamme työmarkkinoilla?
Aiheellista onkin kysyä, minkälaiset ovat tämän päivän työmarkkinat? Eiköhän ne ole ay-liikkeen kulta-ajoista muuttaneet aika lailla muotoaan. Nyt työnantajana on useimmin joko pienyrittäjä tai vastaavasti monikansallinen yritys, puhumattakaan koko ajan lisääntyvästä yksityisten elinkeinonharjoittajien määrästä. Ja tähän malliin taas ay-liike ja työehtojen yleissitovuus sopivat yhtä hyvin kuin – no, jääköön sanomatta.
Taas jaksan uskoa enemmän yksilöön. Kyllä yrittäjä ja työntekijä varmasti keskenään pystyvät paremmin sopimaan itselleen sopivat työehdot kuin ay-pamput suljettujen ovien takana. Ja monikansallisen suuryrityksen edessä ay-liikkeen uhoaminen ei kuitenkaan riitä. Tämä kun on ainakin salolaisille tullut liiankin selväksi. Karmivana esimerkkinä käy ensin Nokian ja sitten Microsoftin alasajo.
Ehkä paras näyttö työelämän uudistamisen tarpeesta tulee kuitenkin tämän päivän tilanteesta. Kiitos työmarkkinajärjestöjen, nyt voidaan aiheellisesti kysyä, mitä hyötyä näistä kohta vuoden mittaisista neuvotteluista lopulta on ollut. Pelkään pahoin, että kilpailukyvyn parantamisen kannalta ei yhtään mitään.
Sen sijaan työmarkkinajärjestöille ”ulkoistetun” sopimusvapauden jatkumisen kannalta varmasti paljonkin. Mihin tätä sopimismallia enää tarvitaan, jos mitään ei kuitenkaan saada aikaan? Ja jos jotain saadaankin, niin sopimusten takana ei enää seistä yhtenäisenä. Olisiko jo aika luottaa ihmisten omaan kykyyn päättää myös omista työehdoista? Vai onko todella niin, että tämä kyky löytyy ainoastaan ay-liikkeeltä Hakaniemen torin laidalta?
Janne Väistö VTM
Salo