Onko mitään hienompaa, kuin aloittaa aamunsa lukemalla lehdestä lukijoiden esille nostamia vahvoja mielipiteitä? Tätä lisää. Juha Kokkonen kyselee Tätä mieltä -kirjoituksessaan (SSS 2.2) humanismin perään ja Janne Laulumaa puolestaan pelkää luokkayhteiskunnan paluuta (SSS 30.1). Hyviä avauksia molemmat – mutta. Kuten mielipidekeskusteluun kuuluukin, ajatella voi myös toisin.
Ensin Laulumaan esille nostama huoli yritysten ja työntekijöiden vastakkainasettelusta. Tässä kirjoittajalle tärkeintä tuntuu olevan säilyttää työntekijöiden perusoikeudet. Itse jatkaisin ajatusta: hinnalla millä hyvänsä. Lisäksi kirjoituksesta huokuu näkemys siitä, että todellinen syyllinen maan heikkoon taloudelliseen tilanteeseen löytyisi yritysmaailman puolelta. Tätä en ihan usko.
Näkisin, että koko ajatus työntekijöiden ja työnantajien vastakkainasettelusta tulisi nyt vapaan kilpailun aikana viimeistään hylätä. Kyllä yritys ja työntekijä istuvat aivan samassa veneessä globaalin maailman myrskyissä. Jos tuotetta ei voida tehdä kilpailukykyiseen hintaan, se ei mene kaupaksi, ja silloin menevät työpaikat alta. Aivan sama, ovatko ne vakituisia työsuhteita tai vuokratyövoimaa.
Koko näkökulma tulisikin muuttaa, ja ensimmäisenä askeleena voisi olla esimerkiksi paikallisen sopimisen laajentaminen. Tässä mallissa yrityksen ja työntekijöiden intressit saataisiin kohtaamaan ja siten (ehkä) pelastettua työpaikkoja. Tämäkään ei tunnu kelpaavan. Ilmeisesti se sotii työntekijöiden perusoikeuksia vastaan.
Myös Kokkosen peräämä ajatus humanismista herättää kysymyksiä. Edustaako nykyinen suomalainen elämänmeno aivan oikeasti toisen ihmisen huomioon ottamista – humanismia? Onko ihmisen onnen täyttymys todella siinä, että yhteiskunnan turvaverkko pitää huolen kehdosta hautaan, mutta jättää kuitenkin liian usein vaille mahdollisuutta tehdä itse omia valintoja?
En usko olevani aivan yksin, kun väitän, että ihmisen onnellisuuden yksi peruspilari löytyy vapaudesta. Mahdollisuudesta tehdä omia valintoja, ei olla yhteiskunnan turvan varassa. Tässä taas kysymys työstä yhdistyy vapauteen. Työ antaa vapauden päättää omista valinnoista.
Eiköhän ihmisyyttä parhaimmillaan ole vanha kunnon kiteytys: kaveria ei jätetä. Nähdäkseni sanonta tarkoittaa, että sairaat ja vanhat ihmiset hoidetaan ja heille tarjotaan edellytykset hyvään elämään. Lapsille puolestaan annetaan mahdollisuus kouluttautua kykyjensä ja halujensa mukaiseen ammattiin. Vielä yksi varaus: nämä tehtävät eivät saa olla yksin yhteiskunnan vastuulla. Se on meidän kaikkien tehtävä. Vasta sitten toteutuu kaveria ei jätetä -ajatus.
Työkykyiselle sanonta puolestaan tarkoittaa, tai pitäisi tarkoittaa, mahdollisuutta työhön ja sitä kautta omiin valintoihin. Tarkoitan sitä, että ”kaveri” on kyllä pahemman kerran ”jätetty”, kun yhä useampi joutuu jäämään työmahdollisuuksien ulkopuolelle.
Syyllinen työn puutteeseen taas ei ole vain kaveri itse, ei edes työnantaja tai yksin yhteiskunta. Syyllinen löytyy jostakin näiden yhdistelmästä. Olemme luoneet järjestelmän, jossa työn teettäminen on tehty liian kalliiksi ja vaikeaksi johtuen liian jäykistä työmarkkinoista. Työn vastaanottaminen taas on monille lähes mahdottomuus johtuen kannustinloukuista.
Olisiko jo aika katsoa asioita uudella tavalla? Eikö nyt pitäisi kantaa huolta pitkäaikaistyöttömistä ja nuorisosta, jotta he pääsisivät työmarkkinoille. Sen sijaan, että perätään työntekijöiden oikeuksia, pitäisi keskittyä siihen, miten sadoille tuhansille suomalaisille saadaan oikeus työhön. Eikö juuri tämä ole toisen ihmisen huomioon ottamista?
Janne Väistö VTM
Salo