Mikä on sana, joka tällä hetkellä yhdistää niin oppositiota, työmarkkinajärjestöjä kuin valtaosaa asiantuntijoista. Annan pienen vinkin, siinä on kaksi kirjainta, ja se alkaa eellä. Aivan, viimeisten kuukausien aikana vastaus on tullut varmasti jokaiselle vähänkin tiedotusvälineitä seuraavalle suomalaiselle selväksi, sana on: ei.
Jokainen oikein vastannut tietää myös varsin hyvin, mihin tämä kaksikirjaiminen sana liittyy. Taustalla on Juha Sipilän (kesk.) johtaman porvarihallituksen uudistukset, joiden tarkoituksena on parantaa Suomen kilpailukykyä ja sitä kautta pelastaa suomalainen hyvinvointiyhteiskunta. Keinoina on esitetty hallinnon keventämistä, kilpailun vapauttamista, paikallista sopimista ja paljon muuta. Lähes jokainen esitys on kuitenkin törmännyt edellä mainittujen ryhmien vastustukseen. Vastaus on ollut: Ei.
Miten tämä on oikein mahdollista? Tarkoitan sitä, että maa makaa historiansa ehkä vaikeimmassa taloudellisessa tilanteessa. Työttömyys ja velka kasvavat päivä päivältä, eikä mitään silti tehdä. Lähes jokainen ymmärtää hyvinvointivaltion tulleen tiensä päähän. Kansallista symboliikkaa käyttäen Suomi-neito on lihotettu siihen pisteeseen, että se ei enää jaksa edes oikein liikkua. Silti vastaus uudistusesityksiin tuntuu olevan aina sama – Ei.
Miksi aina ei, mikseivät esimerkiksi asiantuntijat kerro mitä tehdä? Siinäpä se, asiantuntijoita kuulemalla löydämme kyllä keinoja kuinka kehittää hyvinvointiyhteiskuntaa. Esimerkkejä on viimeisten vuosikymmenien aikana nähty lukuisia: kun tehdään tämä ja tämä, niin kansalaisten hyvinvointi kasvaa, syrjäytyminen vähenee, ja niin edelleen. Tämä kaikki on varmasti totta, mutta kysymys onkin, onko siihen enää varaa?
Sama pätee myös opposition ja työmarkkinajärjestöjen neuvoihin pelastaa suomalainen työ ja sitä kautta hyvinvointiyhteiskunta. Esityksiä on kyllä annettu, mutta aina sieltä on löytynyt myös liuta ehtoja. Päällimmäisenä näistä on ollut: saavutettuihin etuuksiin ei saa kajota. Taas löytyy sana ei.
Nyt vain ei valitettavasti ole enää kauan mahdollisuutta vastata vain ei. Onkin korkea aika kysyä, kenen tehtävä on määritellä, mitkä hyvinvointipalvelut voidaan säilyttää ja mistä joudutaan luopumaan. Kaikkeen ei yksinkertaisesti ole enää varaa.
Kun edessä vääjäämättä on hyvinvointivaltion alasajovaihe, on jokaisen aika ryhtyä pohtimaan vastauksia, ei vain asiantuntijoiden tai työmarkkinajärjestöjen, joille ajattelu on pitkälti viime vuosikymmeninä ulkoistettu. Niin johtavien poliitikkojen, kunnallisten päättäjien kuin yksittäisten kansalaisten on asetettava kysymys, mistä olemme valmiit luopumaan?
Tällöin kuvaan astuvat automaattisesti arvot. Väitän, että joka ainut etuus, josta joudutaan luopumaan, tulee perustella arvovalinnalla, ei työmarkkinajärjestöjen tai asiantuntijoiden neuvoilla. Vain arvot voivat antaa vastauksen tähän vaikeaan kysymykseen.
Samalla tulemme myös perimmäisen kysymyksen äärelle. Mikä on hyvinvointivaltion mitta? Onko se mahdollisimman laaja tukiverkosto, tulonsiirrot taskusta toiseen vaiko ihmisen oikeus päättää omista valinnoista. Tukiverkostoa on rakennettu puoli vuosisataa ja päästy nykyiseen tilanteeseen. Paljon on hyvää, mutta liian paljon huonoa.
On aika tehdä asioita toisin. Meidän jokaisen on otettava enemmän vastuuta itsestämme ja läheisistämme. Kaikkea ei voi ulkoistaa yhteiskunnalle.
Kuinka Suomi-neito sitten saadaan taas kuntoon? Tähän on vain yksi vastaus, jostakin on luovuttava. Ja tämän vuoksi on tehtävä arvovalintoja, myös kipeitä. Suomessa on korkea aika aloittaa perusteellinen arvokeskustelu siitä, mistä olemme valmiita luopumaan paremman tulevaisuuden vuoksi. Tätä ei voida enää ulkoistaa työmarkkinajärjestöille tai asiantuntijoille. Se on tehtävä meidän kaikkien, ihan jokaisen.
Luopuminen ei kuitenkaan tarkoita vain menettämistä, sen täytyy tarkoittaa uuden alkua. Luovutaan, vaan ei luovuteta!
Janne Väistö VTM
Salo