Maahanmuuttajat pitää integroida myös politiikkaan (HS Vieraskynä 10.6.2022)

Suomen väestörakenne muuttuu lähitulevaisuudessa merkittävästi. Äänestäjäkunnassakin on edessä suuri muutos.

VUONNA 2040 Suomessa asuu jo lähes 900 000 vieraskielistä. Heidän osuutensa koko maan väestöstä on ennustettu kaksinkertaistuvan noin 16 prosenttiin. Kotimaisia kieliä puhuvien määrä supistuu samaan aikaan noin 450 000:lla.

Äänestäjäkunnassa on edessä suuri muutos. Maahanmuuttajien määrä kasvaa samalla, kun puolueuskolliset ja aktiivisesti äänestävät suuret ikäluokat poistuvat niin politiikan katsomoista, taustoista kuin toimijoistakin.

Mitä vahvemmin puolueiden kannatus on kiinnittynyt vanhenevaan väestöön, sitä voimakkaammin niiden pitäisi hakea uutta tukea – esimerkiksi maahanmuuttajista. Uusien äänestäjien määrä kasvaa vaali vaalilta.

VÄESTÖRAKENTEEN muutos on nostettu esille erityisesti taloudellisena haasteena. Sen sijaan keskustelun katveeseen on jäänyt kysymys, miten muutos näkyy suomalaisessa politiikassa.

Maahanmuuttajien poliittista osallistumista on tutkittu vähän, eikä siitä ole juurikaan käyty yhteiskunnallista keskustelua. Maahanmuuttajilla ei ole politiikassa läheskään sellaista edustusta kuin kantaväestöllä – verrataanpa sitten vaaliehdokkuuksia tai valituiksi tulleita. Tilastot toki ovat samansuuntaisia muissakin maissa, Suomi ei ole erityinen poikkeus.

Ulkomaalaistaustaisten osuus kuntavaalien äänioikeutetuista, ehdokkaista ja valituista on viidentoista viime vuoden aikana kasvanut. Siinä missä vuonna 2008 ulkomaalaistaustaisia äänioikeutettuja oli yhteensä runsaat 135 000, vuonna 2021 heitä oli jo yli 325 000. Ulkomaalaistaustaisten osuus äänioikeutetuista on siten yli kaksinkertaistunut.

Ehdokkaiden ja valittujen määrä ei kuitenkaan ole kasvanut samassa suhteessa äänioikeutettujen kanssa. Tämä tarkoittaa, että maahanmuuttajien poliittinen aliedustus kunnissa on viime vuosina syventynyt.

Vuoden 2021 kuntavaaleissa annettiin yhteensä lähes 2,5 miljoonaa ääntä. Näistä 2,6 prosenttia meni vieraskielisille ehdokkaille, mikä vastaa lähes identtisesti vieraskielisten osuutta kaikista vuoden 2021 kuntavaalien ehdokkaista. Valtuutetuista heitä on kuitenkin vain alle prosentti.Puolueissa on syytä pohtia, miten toimintatapoja uudistetaan.

SUOMALAISEN poliittisen järjestelmän vahvuus ja heikkous on puolueiden tietynlainen jähmeys. Hitaasti tapahtuvien muutosten hyvä puoli on puoluekentän tuoma vakaus ja ennustettavuus. Kääntöpuolena on toisaalta reaktiivisuus suhteessa muutoksiin. Ei ole kovin yllättävää, että maahanmuuttajien poliittiseen osallistumiseen ei ole vielä kiinnitetty tarpeeksi huomiota.

Puolueissa olisi syytä pohtia, miksi maahanmuuttajia halutaan mukaan poliittiseen toimintaan, millaisia sisällöllisiä ja ohjelmallisia muutoksia se edellyttää ja kuinka toimintatapoja uudistetaan. Puolueiden tulisi aktiivisesti luoda yhteyksiä erilaisista taustoista tulleisiin maahanmuuttajiin ja selvittää, mihin he aivan oikeasti haluavat olla vaikuttamassa politiikan keinoin. Vain tällä tavalla maahanmuuttajista saataisiin aidosti politiikan tekijöitä eikä vain keino kerätä uusia kannattajia.

MUUTOKSEN aikaansaaminen vaatii ratkaisuja sekä ruohonjuuritasolla että koko järjestelmässä. Paikallisyhdistykset ja puolueosastot ovat todennäköisimmin niitä toimijoita, jotka ryhtyvät kokeilemaan uusia keinoja laventaa poliittista osallistumista maahanmuuttajien keskuuteen. Puoluejohdolta tarvitaan puolestaan ohjausta, resursseja ja koulutusta.

Puoluerahoitusta on vastikään kasvatettu. Yksi korvamerkittävä kohde rahojen käytössä voisi olla vaaliohjelmien ja viestintämateriaalien tuottaminen monikielisesti. Sosiaalinen media tarjoaa tähän erinomaisen kanavan.

Muutkin kuin maahanmuuttajaehdokkaat voivat ottaa vastuuta maahanmuuttajien innostamisesta politiikkaan. Ensi kevään eduskuntavaaleissa olisi hyvä, että mahdollisimman monet ehdokkaat ottaisivat viestinnässään huomioon myös vieraskielisen väestön.

Janne Väistö ja Sini Ruohonen

Väistö on kielipolitiikan asiantuntija ja tutkija Åbo Akademissa. Ruohonen on Ajatuspaja Toivon toiminnanjohtaja.

Suomen venäläisvähemmistöstä ei saa tehdä Kremlin ”pelinappulaa” (Ajatuspaja Toivo 8.4.2022)

Helmikuun 24. päivänä turvallisuuspolitiikan mannerlaatat järisivät, kun Venäjän asevoimat tunkeutuivat Ukrainaan. Ukraina aloitti urhean puolustustaistelun saaden välittömästi koko läntisen maailman sympatiat puolelleen.

Hyökkäys yhdisti lännen. Yhdysvallat ja EU asettivat ankarat talouspakotteet Venäjää vastaan sekä käynnistivät humanitääriset ja sotilaalliset avustukset Ukrainalle. Myös urheilu- ja kulttuurisektorilla reagoitiin nopeasti. Kremlille myönteiset sponsorit, artistit ja urheilijat suljettiin pois kansainvälisiltä areenoilta.

Hyökkäys vaikutti välittömästi myös suomalaiseen ilmapiiriin. Samalla, kun tiensä päähän tuli ”hyviin” suhteisiin ja yhteisiin kauppahankkeisiin perustunut naapurussuhde, Suomessa alkoi julkinen itsetutkiskelu viime vuosikymmenien Venäjän politiikasta.

Ukrainan sota ja Suomen venäläisvähemmistö

Heti sodan puhjettua Suomessa nousi esille yksi erityiskysymys. Miten Venäjän sotatoimet tulevat vaikuttamaan Suomessa asuvan venäläisvähemmistön asemaan? Tässä kannattaa muistaa, että venäjänkieliset (84 000) ovat ylivoimaisesti Suomen suurin maahanmuuttajaryhmä.

Vaikka valtaosa suomalaisista ymmärtää, että syyllinen hyökkäykseen löytyy Kremlistä, ei se vie pois sitä tosiasiaa, että suhde Venäjään muuttui yhdessä yössä. Tulevaisuus näyttää, heijastuuko sota vihamielisyytenä Suomen venäjänkielistä väestöä kohtaan.

Toivottavasti ei, koska se palvelisi suoraan Kremliä. Mikäli venäläisvähemmistöä kohtaan alkaa esiintyä laajamittaista syrjintää, se voi antaa Venäjän valtiojohdolle ”oikeutuksen” sekaantua Suomen politiikkaan. Tämän uhkakuvan puolesta puhuu monta asiaa.

Kremlin tavoitteena turvata venäläisväestö

Ensinnäkin yksi keskeisistä perusteluista, millä Venäjän johto perusteli hyökkäystään Ukrainaan, liittyy kansaan ja kieleen. Neuvostoliiton aikana Ukrainan hallinnon ja koulutuksen kielenä oli valtaosin venäjä. Ukrainan itsenäistyttyä kielilakeja muutettiin ja keskiöön nostettiin venäjän sijaan ukrainan kieli. Tämä puolestaan on provosoinut maan venäjänkielistä vähemmistöä, joka on syyttänyt maata yrityksistä ukrainalaistaa heidät. Tästä Venäjän johto on puolestaan saanut erinomaisen tekosyyn sekaantua Ukrainan sisäisiin asioihin.

Maan rajojen ulkopuolella asuvan venäläisvähemmistön aseman turvaaminen on ollut Kremlin agendalla koko Putinin valtakauden ajan. Ukrainan lisäksi venäläisvähemmistön asema on viime vuosikymmeninä ollut poliittisesti kiperä kysymys myös Baltian maissa. Sekä osa Baltian maissa asuvasta venäläisväestöstä että Venäjän valtio ovat kritisoineet maiden kansallisuuspolitiikkaa. Baltian maiden on väitetty syrjineen venäläisvähemmistöä.

Yksi kuuluisimmista on ns. Viron patsaskiista (Tallinnan pronssisoturi) keväällä 2007, jossa virolaisten ja vironvenäläisten kädenvääntö laajeni Viron ja Venäjän valtioiden väliseksi kiistaksi. Tapahtuma osoitti selkeästi, että Venäjän valtion päämääränä on huolehtia myös maan rajojen ulkopuolella asuvista ”kansalaisistaan”.

Suomen venäläisvähemmistön asema on erilainen

Suomen ja Baltian maiden venäläisvähemmistöillä on kuitenkin yksi merkittävä ero. Baltian maissa asuva venäläisväestö koostuu pitkälti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä Neuvostoliiton toimesta siirretyistä ihmisistä.

Valtaosa Suomen venäläisvähemmistöstä on puolestaan muuttanut maahan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Suomessa asuva venäläisvähemmistö on lisäksi kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Arviolta 30 000 on saapunut Suomeen ns. inkeriläispykälän perusteella ja muut puolestaan joko työn, opiskelun tai perhesyiden vuoksi.

Vaikka venäläisvähemmistöt eroavat Suomen ja Neuvostoliitosta itsenäistyneiden valtioiden välillä merkittävästi, ns. kansallisuuskysymykseltä ei silti kannata ummistaa Suomessa silmiä. Venäjän valtiojohto on selkeästi ottanut asiakseen huolehtia maan rajojen ulkopuolella asuvan venäläisväestön oikeuksista, ja kuten olemme todistaneet, he voivat asiaa ajakseen käyttää myös voimakeinoja.

Halusimme tai emme, Suomen venäläisvähemmistöllä on myös ulkopoliittinen ulottuvuus. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei heistä tehdä Kremlin politiikan pelinappuloita. Tähän me voimme onneksi kaikki yhdessä vaikuttaa.

Nato, Nato ja Nato (SSS 1.3.2022)

Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa sotamies Honkajoki päätti rukouksensa toivomukseen: ”varjele noita Suomen herroja, etteivät ne toista kertaa löisi päätänsä Karjalan mäntyyn. Aamen.”

Tähän pyyntöön on helppo yhtyä myös vuonna 2022. Sen sijaan on syytä kysyä, miten tämän päivän Suomen herrat (ja rouvat) tämän estäisivät.

Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä Karjalan mäntyä väisteltiin presidentti Kekkosen ja Neuvostoliiton johdon henkilökohtaisilla suhteilla.

Kuten tiedämme, myöhempi historiankirjoitus on esittänyt paljonkin kritiikkiä kyseistä politiikkaa kohtaan. Suomen on katsottu olleen rähmällään Neuvostoliiton edessä. Toisaalta historian tuomio on selkeä: Suomi säilyi itsenäisenä.

Mitä sitten pitäisi sanoa kylmän sodan jälkeisistä itäsuhteista? Viimeisen 20 vuoden ajan suhteita Venäjään on niin Suomen kuin muun läntisen maailman osalta yritetty kehittää. Kauppa Venäjän kanssa on kasvanut ja valtiojohto on tavannut säännöllisesti toisiaan.

Samaan aikaan venäläiset miljonäärit ovat hankkineet Suomessa omistukseensa hulppeita rantatontteja ja lomakiinteistöjä. Mikäs siinä, kun kauppa on käynyt ja raha vaihtanut omistajaa!

Mutta, viimeistään torstaina 24.2.2022 jokaisen suomalaisen huulille varmasti nousi kysymys, oliko tämä kaikki pelkkää valhetta. Oma valistunut arvaukseni on, kyllä.

Näin jälkiviisaana on helppo huomata, että Putinin johtama Venäjä on määrätietoisesti kehittänyt asevoimiaan, panostanut kybertekniikkaan ja ainakin Suomen kohdalla hankkinut omistukseensa strategisia kohteita. Me suomalaiset olemme olleet uskomattoman naiiveja. Valitettavasti.

Toisaalta suhtautuminen on ollut ymmärrettävää. Länsimainen logiikka ei yksinkertaisesti löydä ensimmäistäkään järkisyytä Putinin toimille Ukrainassa. Siksi meidät yllätettiin housut kintuissa.

Mitä nyt pitäisi tehdä? Meillä Suomessa tulee aivan ensimmäiseksi pitää huoli puolustuskyvystä ja omavaraisuudesta niin ruoan kuin energian suhteen. Tärkeintä on kuitenkin varmistaa sotilaallinen turvallisuus. Siihen on puolestaan vain ja yksi ratkaisu: Nato.

Putinin toiminta on viimeistään todistanut, että turvallisuutta ei luoda pelkillä ”hyvillä” suhteilla. Turvallisuutta ei luoda yhteisillä kauppahankkeilla. Turvallisuus voidaan varmistaa vain liittoutumalla sotilasliitto Natoon.

Me kaikki suomalaiset varmasti jaamme saman toivomuksen sotamies Honkajoen kanssa. Mikäli emme halua lyödä päätämme Karjalan mäntyyn, Suomen herroille ja rouville ei jää kuin yksi konkreettinen ratkaisu. Meidän tulee pikaisesti hakea jäsenyyttä sotilasliitto Natossa.

Janne Väistö FT, VTM

kaupunginvaltuutettu (kok.)

Salo

Kaiken keskiössä tulee olla ihminen (SSS 3.12.2021)

Toista vuosikymmentä työn alla ollut sote-uudistus hyväksyttiin eduskunnassa tänä kesänä. Varsinaisen toimeenpanon marssijärjestys etenee siten, että aluevaaleissa valittujen edustajien toimikausi alkaa 1.3.2022 ja varsinaiset hyvinvointialueet aloittavat toimintansa vuoden 2023 alusta.

Haasteita uudistuksen toimeenpanossa ei ainakaan puutu. Tulevassa sote-uudistuksessa on kyse yhdestä suomalaisen yhteiskunnan kautta aikain suurimmista hankkeista.

Vuoden 2023 alussa hyvinvointialueille siirtyy arviolta 216 000 sosiaali- ja terveydenhuollon ja pelastustoimen työntekijää. Rahassa uudistuksen hintalappu on 21 miljardia eli noin kolmasosa valtion budjetista.

Siis valtion budjetista, josta kustannetaan puolustusvoimien ja poliisien rahoitus, infraverkon ylläpito, eläkkeet ja työttömyysturva ym.

Koko 21 miljardia siirtyy hyvinvointialueille, uudelle hallinnon tasolle, jossa vasta suunnitellaan, kuinka itse hallinto järjestetään, mistä asiantunteva virkamiesjohto rekrytoidaan jne.

Siksi tässä kohtaa kannattaa jokaisen äänestäjän pysähtyä hetkeksi ja kysyä itseltään, mikä tulevassa uudistuksessa on tärkeintä.

Itse näkisin, että vastaus on hyvinkin yksinkertainen. Kaiken keskiössä tulee olla ihminen, joka palveluja tarvitsee ja käyttää. Sillä muutoin pelkona on, että apua tarvitseva kansalainen hukkuu tämän sotejättiläisen jalkoihin. Näin ei saa käydä!

Toki uudistuksessa tulee huolehtia myös aivan käytännön kysymyksistä. Pitää varmistaa, että hoitoon pääsee silloin, kun sitä tarvitsee. Taloudesta tulee kantaa vastuu, ja siksi rahat tulee käyttää hoitoon, eikä hallinnon paisuttamiseen.

Paikallisesti on vielä  yksi asia ylitse muiden, Salon sairaala. Sairaalan investoinnit tulee viedä maaliin. Salossa tulee jatkua ympärivuorokautinen päivystys, laboratoriopalvelut, röntgen sekä muut tarvittavat terveyspalvelut.

Summa summarum, mitä suuremmasta ja vaikeammin hahmotettavasta kokonaisuudesta on kysymys, sitä kirkkaammin tulee  pitää perusasiat mielessä. Vaikka uudistuksessa liikutellaan valtavia rahasummia, piirretään organisaatiokaavioita uusiksi ja muokataan palveluverkkoa, kaiken keskiössä pitää kuitenkin olla se kaikkein tärkein asia – ihminen. Sinä ja minä.  

Janne Väistö FT, VTM

kaupunginvaltuutettu (kok.)

Salon tarkastuslautakunnan pj

aluevaaliehdokas

Koulutuksesta Salon vahvuus (SSS 2.6.2021)

Professori Kari Enqvist kirjoitti muutama vuosi sitten erinomaisen kolumnin oman aikamme haasteista. Kirjoittajan mukaan länsimaita yhdistää yksi yhteinen ongelma: meiltä puuttuvat suuret unelmat. Asiat, jotka kokisimme tärkeiksi ja joihin voisimme yhdessä sitoutua.   

Valitettavasti tämä samanlainen ilmiö koskettaa niin koko Suomea kuin meidän omaa kaupunkiamme Saloa. Ajatellaanpa vaikka nykyisen valtuuston linjaamia kärkihankkeita. Kuinka monessa niistä halutaan toteuttaa jotakin suurempaa?

Kantatie 52:n rakentamisen edistäminen tai sote-uudistukseen valmistava Salo2021-hanke eivät juuri suuria tunteita herätä. Entäpä sitten maaliin saatu ekovoimala. Kuinka moni meistä on rinta rottingilla kertonut ulkopaikkakuntalaisille ystävilleen ihka uudesta jätteenpolttolaitoksesta? Veikkaanpa, että aika harva.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kärkihankkeet olisivat huonoja. Päinvastoin ne ovat erittäin hyviä. Ongelma on vain siinä, etteivät ne herätä suuria tunteita ja ylpeyttä omasta kaupungistamme.

Mistä sitten löytyisi selkeä ja yksiselitteinen haaste, jonka taakse valtaosa salolaisista haluaisi sitoutua ja jonka toteutumisesta voisimme olla aidosti ylpeitä?

Yksi vastaus tähän voisi olla koulutus ja oppiminen. Salon kaupungin yksi kärkihankkeista on Oppiva Salo -ohjelma, jossa tavoitteena on oppimisen kehittäminen. Mitäpä jos ohjelmalle asetettaisiin vielä suuremmat haasteet, tavoitteena rakentaa Salosta Suomen paras paikka oppia.

Käytännössä tämä voisi tarkoittaa aivan uudenlaista panostusta opetuksen sisältöön. Salossa sitouduttaisiin tarjoamaan opetustunteja selkeästi yli lakisääteisen minimitason, kielivalintojen määrää kasvatettaisiin ja samalla panostettaisiin myös käytännöllisten aineiden tarjontaan.

Lisäksi panostettaisiin yhä useampien koulujen profilointiin. Nykyisten musiikki- ja kieliluokkien lisäksi  koulut voisivat Teijon luontokoulun esimerkin mukaisesti profiloitua erilaisilla painotuksilla. Salon keskustan urheilupuiston yhteyteen sopisi puolestaan erinomaisesti liikuntapainotteinen koulu. Vaihtoehtoja olisi varmasti monia muitakin.

Mitä tällä hankkeella sitten voitaisiin saavuttaa? Varmasti paljon. Ensinnäkin ylpeyttä omasta kaupungista ja toiseksi aivan takuulla valtakunnallista näkyvyyttä. Kolmantena olisi tietysti se kaikkein tärkein, mahdollisimman hyvät koulut salolaisille lapsille ja nuorille.

Kolumnissaan professori Enqvist nostaa esille erinomaisen esimerkin yhteisen unelman merkityksestä koko kansakunnan hengelle. 1960-luvun alussa Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy julisti unelmaksi mennä kuuhun.

Mitä tästä sitten seurasi? Sen lisäksi, että unelma toteutui, koko teollistunut maailma, Suomi mukaan lukien, sai voimakkaan yhteishengen – me pystymme.

Voisiko meidän yhteinen unelmamme olla: Salo – Suomen paras paikka asua ja oppia.

Janne Väistö FT, VTM

kuntavaaliehdokas (kok.) Salo

Päätöksenteko edellyttää realistista tilannekuvaa (SSS 26.3.2021)

Kaupunginvaltuutettu Heikki Tamminen (ps.) selvensi Tätä mieltä -palstalla (SSS 18.3.) ajatuksiaan koulujen lakkautuksista ja niiden perusteluista.

Samalla tuli varsin selväksi kirjoittajan oma näkemys salolaisesta päätöksentekokulttuurista. Tammisen mukaan: ”Koululakkautuksista saatavia säästöjä perustellaan edelleen kuntapäättäjille vajanaisin ja surkuhupaisin laskelmin.”

Täytyy sanoa, että kirjoituksen luettuani mieleen hiipi surkuhupaisen sijaan aivan toisenlainen tunne – surullinen.

Voiko todella olla niin, että osa päättäjistä kokee virkavastuulla tehdyt laskelmat ja itse esitykset surkuhupaisina ja jopa virheellisinä. Mitä ihmettä? Eikö juuri päättäjän velvollisuuksiin kuulu ennen päätöksentekoa vaatia riittäviä laskelmia ja perusteluita, eikä jälkikäteen huudella niiden perään.

Minä luotan Salon virkamiehiin. Siksi on vaikea uskoa väitettä, etteikö niitä ”oikeita” laskelmia pystyttäisi tekemään. Ihminen on sukeltanut meren pohjaan ja lentänyt kuuhun, niin eiköhän hän vielä pysty tekemään laskelman, mitä yhden koulun tai kokonaisen kouluverkon ylläpito maksaa.

Mitä tästä kaikesta voi sitten päätellä? Salolaista päätöksentekoa näyttää leimaavan yksi merkittävä ongelma: yhteisen tilannekuvan puuttuminen.

Meistä jokainen ymmärtää, että ilman yhteistä tilannekuvaa päätöksenteosta ei tule mitään. Jokaisella päättäjällä täytyy olla sama ymmärrys päätösten perusteluista ja niiden seurauksista.

Yhteisen tilannekuvan saavuttaminen vaatii kuitenkin paljon työtä. Asioita on pystyttävä lähestymään monesta eri näkökulmasta. Kaikilla tulee olla ymmärrys laskelmien perusteluista ja päätösten kokonaisvaikutuksista. Ja vielä jokaisen päättäjän tulee selvittää asiat itselleen.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että asioista tulisi olla yhtä mieltä. Itse päätöksentekoon vaikuttavat arvot ja eri intressiryhmien näkemykset. Ja näin tietysti tuleekin olla. Me elämme demokraattisessa Suomessa ja meillä on oikeus olla eri mieltä.

Päättäjien tehtävä on huomioida erilaiset intressit ja sen jälkeen – kompromissien kautta – saada aikaan yhteinen tahtotila ja lopulta nuijia päätökset.

Uskon vakaasti siihen, että kompromissien tekeminen on ainakin askeleen verran helpompaa, kun päätöksenteon pohjana on yhtenäinen ja realistinen tilannekuva.

Tekemällä selvityksiin perustuvia harkittuja päätöksiä luomme kuvan kaupungista, joka ymmärtää rehellisesti nykytilanteen ja tekee resurssit huomioiden tarvittavat ratkaisut.

Harkitut päätökset synnyttävät luottamusta. Ja luottamus on asia, jonka merkitystä ei voi koskaan liikaa korostaa.

Janne Väistö FT, VTM

Salo (kok.)

Vastuu kaupungin taloudesta kuuluu päättäjille (SSS 10.1.2021)

Mikäli koronakriisi ei asiaa muuta, huhtikuussa on edessä kuntavaalit. Valtakunnallisesti vaalien tärkeimmäksi teemaksi on nousemassa yksi asia ylitse muiden: kotikunnan talous ja velkaantuminen.

Tämä käy selväksi Kunnallisalan kehittämissäätiön nykyvaltuutetuille suorittamasta kyselystä, jota myös tämän lehden pääkirjoituksessa (SSS 28.12.) analysoitiin.

Kysymys kaupungin taloudesta koskettaa vahvasti myös meitä salolaisia. Syy tähän on yksinkertainen: konkreettiset toimenpiteet kaupungin talouden tasapainottamiseksi ovat Salossa pitkälti jääneet tekemättä. Tämän tietää jokainen, joka on seurannut paikkakunnan tapahtumia.

Samaan aikaan monien kuntalaisten huulilla on varmasti käynyt kysymys, miksi taloutta ei sitten ole saatu korjattua. Uskaltaisinpa väittää, että vastaus kysymykseen on hyvinkin yksinkertainen.

Selityksen on ehkä parhaiten tiivistänyt Euroopan komission entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker. Hänen mukaansa päättäjien ongelma on hyvin tiedossa: ”Me kyllä tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä miten tulisimme uudelleen valituiksi niin tehtyämme”. Tähän ei juurikaan ole lisättävää.

Vaikka edellisessä tiivistyy koko länsimaisen demokratian ongelma, on silti uskallettava kysyä, voiko asialle tehdä jotain. Näkisin, että paras vastalääke Junckerin syndroomaa vastaan löytyy hyvinkin yksinkertaisista asioista.

Tulevaisuuteen katsova politiikka edellyttää kahta asiaa: tosiasioiden tunnustamista ja päättäjien välistä vahvaa yhteistyötä. Nämä ovat valitettavasti kaksi asiaa, jotka salolaisesta päätöksenteosta ovat viime vuosina liian usein puuttuneet.

Halusimme tai emme, kaupungin talouden tasapainottaminen tulee meillä Salossa olemaan tulevan valtuustokauden tärkein tehtävä.

Talouden tasapainottamista ei voi siirtää virkamiesten käsiin. Sitä eivät pysty tekemään vain harvat ja valitut ”ikävät” päättäjät. Eikä sitä ainakaan saa tehdä sosiaalisen median huutoäänestysten perusteella.

Tehtävä kuuluu vaaleissa valituille päättäjille. Päättäjillä on vastuu kaupungin taloudesta.

Janne Väistö VTM, FT

Salo (kok.)

Pidetään päätösvalta kaupungin omissa käsissä (SSS 19.10.2020)

Nyt syksyllä poliittisen keskustelun keskiöön on nousemassa jokavuotiseen tapaan kaupungin seuraavan vuoden talousarvio. Ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, kiihkein kädenvääntö tullaan käymään tulevien investointien osalta.

Eikä mikään ihme, sillä niitä on ihan jonoksi asti. Kukonkallion ja Hintan hoivakodit odottavat ratkaisuja, päiväkoteja ja kouluja pitäisi peruskorjata ja vielä tulisi rahaa riittää perusinfran kunnostuksiin. Jo näiden aivan välttämättömien investointien kustannukset nousevat kymmeniin miljooniin euroihin.  

Eikä tässä vielä kaikki. Lauantain lehdestä (SSS 10.10.) saimme lukea Urheilupuistoon kaavaillusta jäähallista. Tämän investoinnin hintalapuksi on arvioitu 5,5 miljoona euroa. Se on iso summa, varsinkin kun muistetaan missä tilanteessa kaupungin talous jo nykytilanteessa on.

Vuoden 2019 tilinpäätöksen mukaan Salon kaupungin taseessa olevat kertyneet alijäämät ovat 3,4 miljoonaa euroa. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että kaupungin talous on saatava tasapainoon seuraavien vuosien aikana. Mikäli näin ei määräajassa tehdä, käynnistyy valtiovarainministeriön koordinoima arviointimenettely.

Mitä tämä arviointimenettely käytännössä tarkoittaa, ei ole aivan selvää. Yksi asia on kuitenkin varma. Arviointimenettelyn käynnistyessä Salon kaupunki menettää mahdollisuuden päättää itsenäisesti omista asioistaan.

Kumma kyllä, tämä asia ei juuri ole noussut Salossa esille. Siitäkin huolimatta, että vain muutama vuosi sitten taloudenhoidon ongelmat olivat vastaavalla tavalla esillä valtakunnanpolitiikassa. Talouden kanssa painivan Suomen katsottiin olevan ”Kreikan tiellä” ja siten vaarassa joutua Euroopan unionin ns. troikan holhoukseen, kuten euroalueen kriisimaat aikaisemmin. 

Kreikan tie oli kirosana, johon ei missään tapauksessa haluttu joutua. Se olisi ollut lähes tulkoon kansallinen häpeä. Tämä kun edusti leväperäistä julkisen talouden hoitoa: huolimatonta rahan käyttöä, kallista byrokratiaa ja taloustilanteeseen ylimitoitettuja investointeja.

Mutta hetkinen, eikö tämä Kreikan tiellä varoittelu kuulosta liiankin tutulta. Eikö meillä täällä Salossakin olla hyvin samanlaisten ongelmien keskellä. Taloutta ei saada tasapainoon, työryhmissä mietityt rakenteelliset uudistukset ammutaan alas viimeistään valtuustossa ja samaan aikaan vielä suunnitellaan miljoonainvestointeja vapaa-ajanpalveluihin.

Nyt on korkea aika pohtia, miten kaupungin talous saadaan tasapainoon ja mihin meillä on varaa investoida.

Onneksi vielä ei tarvitse heittää kirvestä kaivoon. Meillä Salon kaupungissa on vielä kaikki mahdollisuudet korjata taloutta ja varmistaa, ettei meidän kohtalonamme ole joutua Kreikan tielle – arviointimenettelyn alaiseksi.

Tämä ei kuitenkaan tapahdu itsestään. Se, että Salossa saadaan jatkossakin itsenäisesti päättää kaupungin suunnasta, edellyttää vastuuta kaupungin taloudesta. Tämä tarkoittaa päättäjien vahvaa sitoutumista. Pidetään päätösvalta myös tulevaisuudessa kaupungin omissa käsissä!

Janne Väistö VTM, FT

Salo (kok.)

Nyt tarvitaan vastuullisia päätöksiä (SSS 20.9.2020)

Keväällä alkanut koronakriisi on lyhyessä ajassa muuttanut maailmaa. Vaikka meillä Suomessa sairastuneita on onneksi vain melko pieni joukko, itse kriisi on muokannut meidän jokaisen arkea. Erityisen raskaan taakan ovat saaneet kantaa sairaat ja vanhukset, joille korona-arki on tarkoittanut eristäytymistä ilman normaaleja lähikontakteja.

Inhimillisen kärsimyksen lisäksi koronakriisi on vavisuttanut talouden perusteita. Epävarmuus on kohdannut niin yksityistaloudet, yritykset kuin julkisen sektorin.

Kaiken tämän epävarmuuden keskeltä voi kuitenkin löytää myös jotain positiivista. Kriisi on kiistatta osoittanut sen, että me suomalaiset olemme vastuuntuntoista kansaa. Viranomaisten antamia määräyksiä on noudatettu ja tämä on näkynyt myös koronatartuntojen määrissä. Suomi on – ainakin tähän asti – selvinnyt kriisistä monia muita maita helpommalla. Tästä kiitos kuuluu kansalaisille.

Tätä suomalaisten osoittamaa vastuuntuntoa ajatellen onkin pakko ihmetellä, mitä nykyhallituksessa oikein ajatellaan kansalaisten kyvystä hallita omaa elämäänsä ja ymmärtää taloudellisia realiteetteja.

Mitä pitäisi esimerkiksi ajatella opetusministeri Li Anderssonin (vas.) ajamasta oppivelvollisuusiän nostosta? Siis lakihankkeesta, jossa oppivelvollisuutta pidennettäisiin aina 18 ikävuoteen saakka. Onko todella niin, että nuori suomalainen ei ilman yhteiskunnan holhousta ymmärrä, kuinka elää omaa elämäänsä? 

Sillä eikö oppivelvollisuusiän nosto aivan ilmiselvästi loukkaa ihmisen vapautta? Ajatellaanpa, että peruskoulun päättänyt nuori haluaisi työskennellä vaikkapa vanhempiensa yrityksessä. Tämä ei olisi lakiuudistuksen jälkeen mahdollista, koska hänen olisi pakko mennä koulunpenkille, vaikka lukuhaluja ei olisi ensinkään. Osoittaako tämä yhteiskunnan luottamusta yksilöä kohtaan? Vastaus on ei.

Entäpä sitten pääministeri Sanna Marinin (sd.) esitys kuuden tunnin työpäivästä. Edustaako tämä utopistinen esitys vastuuntuntoista politiikkaa? Uskooko monikaan nykysuomalainen tällaisen esityksen toteutumiseen? Epäilen vahvasti.

Kyllä me vastuuntuntoiset suomalaiset ymmärrämme, ettei nykyisen kriisin keskellä ole aikaa haaveilla työajan lyhentämisestä vaan energia tulee keskittää kysymykseen, kuinka Suomen kilpailukyky ja sitä kautta työpaikat turvataan.

Koronakriisi on konkreettisesti muistuttanut: me suomalaiset olemme vastuuntuntoista kansaa. Kun hätä on todellinen, me ymmärrämme realiteetit ja toimimme yhteisen päämäärän eteen.

Suomen kansa on koronakriisissä osoittanut vastuuntuntonsa. Nyt on niin valtakunnan kuin kuntapäättäjien vuoro. On aika laittaa päätökset tärkeysjärjestykseen.

Janne Väistö VTM, FT

Salo (kok.)

Järkevää taloudenpitoa vai rahan haaskausta? (SSS 28.5.2020)

Kuten kaikki olemme huomanneet, viime aikojen uutistarjonta on pitkälti keskittynyt kahteen asiaan: koronaepidemiaan ja talouteen. Koska lääketieteestä en ymmärrä mitään ja taloudestakin vain pintaraapaisun, omat ajatukseni ovat havukka-ahomaisesti askarrelleet taloudenpidon haasteiden ympärillä.

Mitä on järkevä taloudenpito? Se on varmasti yksinkertaisimmillaan sitä, että tulot ja menot ovat tasapainossa. Toisaalta menot voidaan karkeasti jakaa vielä kahteen osaan: toimintakuluihin ja investointeihin.

Kun puhutaan menoista, nostaisin esille vielä yhden termin: rahan haaskaus. Toisin sanoen, milloin rahankäyttö on järkevää ja milloin siitä tulee haaskausta. Missä rajanveto menee?

Ajatellaanpa, että perheen isä päättää peruskorjata katosta lattiaan pihan perällä sijaitsevan leikkimökin. Mikäli perheen lapset ovat vielä leikki-iässä, remontoinnin voi helposti mieltää järkeväksi investoinniksi. Siitä on iloa vielä vuosia. Mutta. Jos kaikki lapset ovat jo teini-iässä, remontti näyttäytyy – ainakin naapurin mielestä – rahan haaskauksena.

Toinen esimerkki voisi olla seuraava. Äiti keksii ostaa koko viisihenkiselle perheelle joukkoliikenteen kuukausiliput. Mikäli matka on pitkä ja julkisen liikenteen reitit sopivat, hankinta on järkevä. Mutta. Jos sekä lasten koulut että vanhempien työpaikat sijaitsevat kävelymatkan päässä, hankinta on turha. Lippujen osto on rahan haaskausta.

Miten rahan haaskaus olisi sitten ymmärrettävissä suuremmassa mittakaavassa, esimerkiksi Salon kaupungin osalta? Ajatellaanpa vaikka jälkimmäistä esimerkkiä. Onko kaupungin kesäkuussa 2019 aloittama sisäinen linja-autoliikenne kuntalaisia palvelevaa järkevää rahankäyttöä vai onko se verovarojen tuhlausta? Kun riittävän monta kertaa on nähnyt lähes tyhjillään ajavat bussit, tulee väkisinkin mieleen jälkimmäinen vaihtoehto.

Entä jos vielä tarkastellaan ensimmäistä esimerkkiä ja vaihdetaan leikkimökin tilalle kaupungin päiväkoti- ja kouluverkko. Silloin kysymys voisi olla seuraavanlainen. Onko kaupungin kannalta järkevää ylläpitää ja korjata nykyisen laajuista palveluverkkoa, kun samaan aikaan on tiedossa, että lasten määrä tulee Salossa tulevina vuosina  lähes puolittumaan? Onko tämä järkevää taloudenpitoa vaiko rahan haaskausta, en tiedä.

Vaikka kaupungin mittakaavan kuluja ja investointeja ei voi aina täysin samalla logiikalla verrata kotitalouksiin, yksi asia on kuitenkin yhteistä. Kun tulot eivät kata menoja, jotakin on tehtävä. Rahaa ei tule haaskata!

Janne Väistö VTM, FT

Salo (kok.)