Salon Seudun Sanomat uutisoi Varsinais-Suomen hyvinvointialueen (Varha) uusista suunnitelmista keskittää Salon alueen vanhusten hoivayksiköt kaupungin keskustaan (22.11.).

Toteutuessaan tämä tarkoittaisi merkittävää muutosta nykytilanteeseen. Suomusjärven Hintan vanhainkoti on tarkoitus sulkea, ja lisäksi investointisuunnitelmaan on nyt uusimpana kirjattu Perniön Alholan ja Alppilakodin lakkauttaminen sekä toimintojen siirtäminen Salo IoT Campuksen uusiin tiloihin.  

Kuten arvata saattaa, uusista lakkautusesityksistä on noussut kiivas vastustus. Tämä on täysin ymmärrettävää.

Mutta. Ottamatta mitään kantaa itse esityksiin, täytyy rehellisesti kysyä, mistä nämä nopealla aikataululla laaditut lakkautussuunnitelmat oikein juontuvat. Vastaus ei onneksi edellytä mitään rakettitiedettä.

Taustalta löytyy jo vuosia tiedossa olleet haasteet. Hyvinvointialueet – ja kunnat sitä ennen – kipuilevat samaan aikaan niin rahoitusvajeen, lainsäädännön tiukentumisen kuin myös hoitajapulan kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei vanhojen kiinteistöjen remontointi ole taloudellisesti järkevää, eikä keskustan ulkopuolella sijaitseviin yksiköihin pystytä rekrytoimaan pätevää henkilökuntaa. Nämä asiat ovat olleet jo vuosia jokaisen kuntapäättäjän tiedossa.

Miksi Varhan keskittämissuunnitelmat sitten tulevat monille yllätyksenä? Oma valistunut arvaukseni on seuraava: kuntaliitoksen jälkeisessä Salossa aluepolitikointi on liian usein ohittanut faktoihin perustuvat päätökset. Toisin sanoen me olemme monien muiden kuntien tapaan lykänneet ikäviä päätöksiä, ja nyt on tullut niiden aika.

No, onneksi meiltä löytyy myös toisenlaisia ratkaisuja. Salon nykyinen kaupunginvaltuusto päätti juuri ennen hyvinvointialueuudistusta perustaa Salo IoT Campukseen ympärivuorokautisen palveluasumisen yksikön ja käynnistää Kukonkallion hoivakodin korvaavan Alhaisten senioritalohankkeen. Ja kuten nyt näemme, nämä päätökset kannattivat: Varhassa halutaan panostaa juuri näihin kahteen yksikköön.

Palvelujen keskittäminen tulee – halusimme tai emme – olemaan hyvinvointialueen ainoa realistinen vaihtoehto. Siksi Salon tulee olla vahvasti mukana tässä kehityksessä. Panokset on kohdennettava laajan palveluverkon puolustamisen sijaan itse palveluiden turvaamiseen. Tämä tarkoittaa palvelujen keskittämistä kaupungin keskustaan, jossa ammattitaitoista henkilökuntaa on saatavilla.

Se, että vanhuspalvelut siirtyvät yhä enemmän Salon keskustaan, ei ole keneltäkään pois. Keskittäminen antaa mahdollisuuden panostaa lain edellyttämiin toimiviin tiloihin ja turvaa lisäksi osaavan henkilökunnan saamisen. Vain tällä tavalla voimme taata ikäihmisille turvallisen asumisen ja riittävän hoidon. Tämä on meidän kaikkien salolaisten etu, joka koskettaa niin ikäihmisiä kuin heidän läheisiään.

Janne Väistö FT, VTM

Kaupunginvaltuutettu (kok.)

Päätoimittaja Rami Nieminen pohdiskeli kolumnissaan (9.8.), minkälaisia mahdollisuuksia Salolla on vaikuttaa vuosia laskeneeseen väestökehitykseen. Niemisen mukaan Salolla on tähän kaksi vaihtoehtoa: joko jäämme odottelemaan parempia aikoja tai käynnistämme aktiiviset toimet. Ainut oikea vaihtoehto on tietenkin jälkimmäinen ja vielä yhdellä lisäyksellä. Me tarvitsemme uusia avauksia muuttoliikkeen kääntämiseksi.

Niin kauan kuin jaksan muistaa, salolaisen politiikan mantrana on ollut korostaa kaupungin erinomaista sijaintia. Me kaikki tiedämme tämän: ”Salo sijaitsee Suomen kasvukolmiossa hyvien liikenneyhteyksien äärellä jne…”.

Tähän mantraan perustuen Salon kehittämisen painopiste on nähty moottoritien liittymien hyödyntämisessä. Ajatus on hyvä – mutta… Se ei vain ole muuttunut todeksi.

Itse jaksan uskoa enemmän siihen, että valtaosa potentiaalisista muuttajista arvostaa enemmän toimivia ja helposti saavutettavia palveluja, kuin nopeaa yhteyttä moottoritielle. Kaupat, palvelut ja harrastusmahdollisuudet tulee löytyä läheltä. Matka päiväkotiin ja kouluun tulee olla turvallinen ja sopivan lyhyt.

Edellä mainitut eivät onneksi ole mitään tyhjiä odotuksia. Kaikki nämä vaatimukset toteutuvat jo nyt Salon keskustan alueella.

Tässä on kuitenkin yksi haaste, Salon keskustan alueelta ei löydy riittävästi sopivia asuntoja. Puute koskee niin kerrostalo, rivitalo kuin omakotitaloja. Mitä asialle voisi sitten tehdä?

Yksi konkreettinen keino olisi hyödyntää kaupungin keskusta-alueella vajaakäytöllä olevia tontteja. Jo lyhytkin kävelykierros todistaa, että kaupungin keskustan tuntumasta löytyy lukuisia alkuperäisestä käyttötarkoituksesta poistuneita liike- ja tehdaskiinteistöjä tai jopa tyhjiä tontteja.

Lähes poikkeuksetta nämä vajaakäytöllä olevat kiinteistöt rajoittuvat asuinalueisiin. Tonttien muuttaminen asuinkäyttöön olisi siis hyvin luontevaa. Ensimmäinen askel olisi yhteisen tahtotilan löytäminen kaavoittajan, maanomistajien ja rakennuttajien välillä.

Salon on korkea aika tehdä konkreettisia tekoja uusien asukkaiden saamiseksi. Tämä edellyttää ennen kaikkea uusia näkemyksiä ja tekoja. Minulla on tähän ehdotus: käännetään katse kaupungin laidoilta keskustaan. Muutetaan kaupungin keskustassa sijaitsevat hylätyt tehdastontit viihtyisiksi asuinalueiksi. Tämä hyödyttäisi meitä kaikkia salolaisia!

Janne Väistö FT, VTM

kaupunginvaltuutettu (kok.)

Salon kaupunginvaltuusto päätti äänin 29–22 myydä Korvenmäestä 27,5 hehtaarin maa-alueen Lounais-Suomen Jätehuolto Oy:lle (LSJH). Kuten äänestystuloksesta voi huomata, päätös oli kaikkea muuta kuin yksimielinen.

Ennen äänestystä valtuustossa saatiin kuulla lukuisia niin kauppaa puolustavia kuin kritisoivia puheenvuoroja. Puheenvuoroissa muistutettiin vuonna 2010 LSJH:n edeltäjän kanssa tehdystä sopimuksesta, ja toisaalta kannettiin huolta maa-alueen tehokkaasta hyödyntämisestä.

Näin tuoreelle valtuutetulle keskustelua olikin paikka paikoin vaikea seurata. Puheenvuoroissa kun kerrattiin toista vuosikymmentä sitten – suullisesti – sovituista asioista.

Päällimmäiseksi keskustelusta jäikin päähän soimaan Irwin Goodmanin kappaleesta juuri Korvenmäkeen sopivat tutut sanat: ”Korpimaata riitti, mutta silti riideltiin”.

Totta puhuen kysymys on tietenkin vakavasta asiasta. Kuten tiedämme, maata on aina olemassa vain rajallinen määrä. Ja kun sen käyttöä vielä koordinoidaan hyvin tarkkaan, ei ole ihme, että niin tonttikauppoihin kuin kaavaprosesseihin sisältyy aina suuria tunteita.

Ja siitä varmasti oli kyse tämänkin kaupan kohdalla. Valitettavan monelle kuntalaiselle jäi pitkästä valmistelusta huolimatta ilmaan kysymysmerkkejä kaupan oikeudenmukaisuudesta. Näin ei saa olla!

Tähän asiaan kaupungin tulee jatkossa kiinnittää erityistä huomiota. Asiaa ei kuitenkaan korjata syyllisiä etsimällä vaan yhteistyöllä. Luottamus perustuu avoimuuteen ja se rakennetaan aina yhdessä.

Yksi suomalaisen yhteiskunnan ehdottomista vahvuuksista on luottamus niin julkista sektoria kuin kanssaihmisiä kohtaan. Luottamuksen merkitystä ei varmasti tässä maailmantilanteessa voi liikaa korostaa. Pidetään siitä omalta osaltamme kiinni!

Janne Väistö FT, VTM

kaupunginvaltuutettu (kok.)  

Suomen väestörakenne muuttuu lähitulevaisuudessa merkittävästi. Äänestäjäkunnassakin on edessä suuri muutos.

VUONNA 2040 Suomessa asuu jo lähes 900 000 vieraskielistä. Heidän osuutensa koko maan väestöstä on ennustettu kaksinkertaistuvan noin 16 prosenttiin. Kotimaisia kieliä puhuvien määrä supistuu samaan aikaan noin 450 000:lla.

Äänestäjäkunnassa on edessä suuri muutos. Maahanmuuttajien määrä kasvaa samalla, kun puolueuskolliset ja aktiivisesti äänestävät suuret ikäluokat poistuvat niin politiikan katsomoista, taustoista kuin toimijoistakin.

Mitä vahvemmin puolueiden kannatus on kiinnittynyt vanhenevaan väestöön, sitä voimakkaammin niiden pitäisi hakea uutta tukea – esimerkiksi maahanmuuttajista. Uusien äänestäjien määrä kasvaa vaali vaalilta.

VÄESTÖRAKENTEEN muutos on nostettu esille erityisesti taloudellisena haasteena. Sen sijaan keskustelun katveeseen on jäänyt kysymys, miten muutos näkyy suomalaisessa politiikassa.

Maahanmuuttajien poliittista osallistumista on tutkittu vähän, eikä siitä ole juurikaan käyty yhteiskunnallista keskustelua. Maahanmuuttajilla ei ole politiikassa läheskään sellaista edustusta kuin kantaväestöllä – verrataanpa sitten vaaliehdokkuuksia tai valituiksi tulleita. Tilastot toki ovat samansuuntaisia muissakin maissa, Suomi ei ole erityinen poikkeus.

Ulkomaalaistaustaisten osuus kuntavaalien äänioikeutetuista, ehdokkaista ja valituista on viidentoista viime vuoden aikana kasvanut. Siinä missä vuonna 2008 ulkomaalaistaustaisia äänioikeutettuja oli yhteensä runsaat 135 000, vuonna 2021 heitä oli jo yli 325 000. Ulkomaalaistaustaisten osuus äänioikeutetuista on siten yli kaksinkertaistunut.

Ehdokkaiden ja valittujen määrä ei kuitenkaan ole kasvanut samassa suhteessa äänioikeutettujen kanssa. Tämä tarkoittaa, että maahanmuuttajien poliittinen aliedustus kunnissa on viime vuosina syventynyt.

Vuoden 2021 kuntavaaleissa annettiin yhteensä lähes 2,5 miljoonaa ääntä. Näistä 2,6 prosenttia meni vieraskielisille ehdokkaille, mikä vastaa lähes identtisesti vieraskielisten osuutta kaikista vuoden 2021 kuntavaalien ehdokkaista. Valtuutetuista heitä on kuitenkin vain alle prosentti.Puolueissa on syytä pohtia, miten toimintatapoja uudistetaan.

SUOMALAISEN poliittisen järjestelmän vahvuus ja heikkous on puolueiden tietynlainen jähmeys. Hitaasti tapahtuvien muutosten hyvä puoli on puoluekentän tuoma vakaus ja ennustettavuus. Kääntöpuolena on toisaalta reaktiivisuus suhteessa muutoksiin. Ei ole kovin yllättävää, että maahanmuuttajien poliittiseen osallistumiseen ei ole vielä kiinnitetty tarpeeksi huomiota.

Puolueissa olisi syytä pohtia, miksi maahanmuuttajia halutaan mukaan poliittiseen toimintaan, millaisia sisällöllisiä ja ohjelmallisia muutoksia se edellyttää ja kuinka toimintatapoja uudistetaan. Puolueiden tulisi aktiivisesti luoda yhteyksiä erilaisista taustoista tulleisiin maahanmuuttajiin ja selvittää, mihin he aivan oikeasti haluavat olla vaikuttamassa politiikan keinoin. Vain tällä tavalla maahanmuuttajista saataisiin aidosti politiikan tekijöitä eikä vain keino kerätä uusia kannattajia.

MUUTOKSEN aikaansaaminen vaatii ratkaisuja sekä ruohonjuuritasolla että koko järjestelmässä. Paikallisyhdistykset ja puolueosastot ovat todennäköisimmin niitä toimijoita, jotka ryhtyvät kokeilemaan uusia keinoja laventaa poliittista osallistumista maahanmuuttajien keskuuteen. Puoluejohdolta tarvitaan puolestaan ohjausta, resursseja ja koulutusta.

Puoluerahoitusta on vastikään kasvatettu. Yksi korvamerkittävä kohde rahojen käytössä voisi olla vaaliohjelmien ja viestintämateriaalien tuottaminen monikielisesti. Sosiaalinen media tarjoaa tähän erinomaisen kanavan.

Muutkin kuin maahanmuuttajaehdokkaat voivat ottaa vastuuta maahanmuuttajien innostamisesta politiikkaan. Ensi kevään eduskuntavaaleissa olisi hyvä, että mahdollisimman monet ehdokkaat ottaisivat viestinnässään huomioon myös vieraskielisen väestön.

Janne Väistö ja Sini Ruohonen

Väistö on kielipolitiikan asiantuntija ja tutkija Åbo Akademissa. Ruohonen on Ajatuspaja Toivon toiminnanjohtaja.

Helmikuun 24. päivänä turvallisuuspolitiikan mannerlaatat järisivät, kun Venäjän asevoimat tunkeutuivat Ukrainaan. Ukraina aloitti urhean puolustustaistelun saaden välittömästi koko läntisen maailman sympatiat puolelleen.

Hyökkäys yhdisti lännen. Yhdysvallat ja EU asettivat ankarat talouspakotteet Venäjää vastaan sekä käynnistivät humanitääriset ja sotilaalliset avustukset Ukrainalle. Myös urheilu- ja kulttuurisektorilla reagoitiin nopeasti. Kremlille myönteiset sponsorit, artistit ja urheilijat suljettiin pois kansainvälisiltä areenoilta.

Hyökkäys vaikutti välittömästi myös suomalaiseen ilmapiiriin. Samalla, kun tiensä päähän tuli ”hyviin” suhteisiin ja yhteisiin kauppahankkeisiin perustunut naapurussuhde, Suomessa alkoi julkinen itsetutkiskelu viime vuosikymmenien Venäjän politiikasta.

Ukrainan sota ja Suomen venäläisvähemmistö

Heti sodan puhjettua Suomessa nousi esille yksi erityiskysymys. Miten Venäjän sotatoimet tulevat vaikuttamaan Suomessa asuvan venäläisvähemmistön asemaan? Tässä kannattaa muistaa, että venäjänkieliset (84 000) ovat ylivoimaisesti Suomen suurin maahanmuuttajaryhmä.

Vaikka valtaosa suomalaisista ymmärtää, että syyllinen hyökkäykseen löytyy Kremlistä, ei se vie pois sitä tosiasiaa, että suhde Venäjään muuttui yhdessä yössä. Tulevaisuus näyttää, heijastuuko sota vihamielisyytenä Suomen venäjänkielistä väestöä kohtaan.

Toivottavasti ei, koska se palvelisi suoraan Kremliä. Mikäli venäläisvähemmistöä kohtaan alkaa esiintyä laajamittaista syrjintää, se voi antaa Venäjän valtiojohdolle ”oikeutuksen” sekaantua Suomen politiikkaan. Tämän uhkakuvan puolesta puhuu monta asiaa.

Kremlin tavoitteena turvata venäläisväestö

Ensinnäkin yksi keskeisistä perusteluista, millä Venäjän johto perusteli hyökkäystään Ukrainaan, liittyy kansaan ja kieleen. Neuvostoliiton aikana Ukrainan hallinnon ja koulutuksen kielenä oli valtaosin venäjä. Ukrainan itsenäistyttyä kielilakeja muutettiin ja keskiöön nostettiin venäjän sijaan ukrainan kieli. Tämä puolestaan on provosoinut maan venäjänkielistä vähemmistöä, joka on syyttänyt maata yrityksistä ukrainalaistaa heidät. Tästä Venäjän johto on puolestaan saanut erinomaisen tekosyyn sekaantua Ukrainan sisäisiin asioihin.

Maan rajojen ulkopuolella asuvan venäläisvähemmistön aseman turvaaminen on ollut Kremlin agendalla koko Putinin valtakauden ajan. Ukrainan lisäksi venäläisvähemmistön asema on viime vuosikymmeninä ollut poliittisesti kiperä kysymys myös Baltian maissa. Sekä osa Baltian maissa asuvasta venäläisväestöstä että Venäjän valtio ovat kritisoineet maiden kansallisuuspolitiikkaa. Baltian maiden on väitetty syrjineen venäläisvähemmistöä.

Yksi kuuluisimmista on ns. Viron patsaskiista (Tallinnan pronssisoturi) keväällä 2007, jossa virolaisten ja vironvenäläisten kädenvääntö laajeni Viron ja Venäjän valtioiden väliseksi kiistaksi. Tapahtuma osoitti selkeästi, että Venäjän valtion päämääränä on huolehtia myös maan rajojen ulkopuolella asuvista ”kansalaisistaan”.

Suomen venäläisvähemmistön asema on erilainen

Suomen ja Baltian maiden venäläisvähemmistöillä on kuitenkin yksi merkittävä ero. Baltian maissa asuva venäläisväestö koostuu pitkälti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä Neuvostoliiton toimesta siirretyistä ihmisistä.

Valtaosa Suomen venäläisvähemmistöstä on puolestaan muuttanut maahan Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Suomessa asuva venäläisvähemmistö on lisäksi kaikkea muuta kuin yhtenäinen. Arviolta 30 000 on saapunut Suomeen ns. inkeriläispykälän perusteella ja muut puolestaan joko työn, opiskelun tai perhesyiden vuoksi.

Vaikka venäläisvähemmistöt eroavat Suomen ja Neuvostoliitosta itsenäistyneiden valtioiden välillä merkittävästi, ns. kansallisuuskysymykseltä ei silti kannata ummistaa Suomessa silmiä. Venäjän valtiojohto on selkeästi ottanut asiakseen huolehtia maan rajojen ulkopuolella asuvan venäläisväestön oikeuksista, ja kuten olemme todistaneet, he voivat asiaa ajakseen käyttää myös voimakeinoja.

Halusimme tai emme, Suomen venäläisvähemmistöllä on myös ulkopoliittinen ulottuvuus. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei heistä tehdä Kremlin politiikan pelinappuloita. Tähän me voimme onneksi kaikki yhdessä vaikuttaa.

Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa sotamies Honkajoki päätti rukouksensa toivomukseen: ”varjele noita Suomen herroja, etteivät ne toista kertaa löisi päätänsä Karjalan mäntyyn. Aamen.”

Tähän pyyntöön on helppo yhtyä myös vuonna 2022. Sen sijaan on syytä kysyä, miten tämän päivän Suomen herrat (ja rouvat) tämän estäisivät.

Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä Karjalan mäntyä väisteltiin presidentti Kekkosen ja Neuvostoliiton johdon henkilökohtaisilla suhteilla.

Kuten tiedämme, myöhempi historiankirjoitus on esittänyt paljonkin kritiikkiä kyseistä politiikkaa kohtaan. Suomen on katsottu olleen rähmällään Neuvostoliiton edessä. Toisaalta historian tuomio on selkeä: Suomi säilyi itsenäisenä.

Mitä sitten pitäisi sanoa kylmän sodan jälkeisistä itäsuhteista? Viimeisen 20 vuoden ajan suhteita Venäjään on niin Suomen kuin muun läntisen maailman osalta yritetty kehittää. Kauppa Venäjän kanssa on kasvanut ja valtiojohto on tavannut säännöllisesti toisiaan.

Samaan aikaan venäläiset miljonäärit ovat hankkineet Suomessa omistukseensa hulppeita rantatontteja ja lomakiinteistöjä. Mikäs siinä, kun kauppa on käynyt ja raha vaihtanut omistajaa!

Mutta, viimeistään torstaina 24.2.2022 jokaisen suomalaisen huulille varmasti nousi kysymys, oliko tämä kaikki pelkkää valhetta. Oma valistunut arvaukseni on, kyllä.

Näin jälkiviisaana on helppo huomata, että Putinin johtama Venäjä on määrätietoisesti kehittänyt asevoimiaan, panostanut kybertekniikkaan ja ainakin Suomen kohdalla hankkinut omistukseensa strategisia kohteita. Me suomalaiset olemme olleet uskomattoman naiiveja. Valitettavasti.

Toisaalta suhtautuminen on ollut ymmärrettävää. Länsimainen logiikka ei yksinkertaisesti löydä ensimmäistäkään järkisyytä Putinin toimille Ukrainassa. Siksi meidät yllätettiin housut kintuissa.

Mitä nyt pitäisi tehdä? Meillä Suomessa tulee aivan ensimmäiseksi pitää huoli puolustuskyvystä ja omavaraisuudesta niin ruoan kuin energian suhteen. Tärkeintä on kuitenkin varmistaa sotilaallinen turvallisuus. Siihen on puolestaan vain ja yksi ratkaisu: Nato.

Putinin toiminta on viimeistään todistanut, että turvallisuutta ei luoda pelkillä ”hyvillä” suhteilla. Turvallisuutta ei luoda yhteisillä kauppahankkeilla. Turvallisuus voidaan varmistaa vain liittoutumalla sotilasliitto Natoon.

Me kaikki suomalaiset varmasti jaamme saman toivomuksen sotamies Honkajoen kanssa. Mikäli emme halua lyödä päätämme Karjalan mäntyyn, Suomen herroille ja rouville ei jää kuin yksi konkreettinen ratkaisu. Meidän tulee pikaisesti hakea jäsenyyttä sotilasliitto Natossa.

Janne Väistö FT, VTM

kaupunginvaltuutettu (kok.)

Salo

Toista vuosikymmentä työn alla ollut sote-uudistus hyväksyttiin eduskunnassa tänä kesänä. Varsinaisen toimeenpanon marssijärjestys etenee siten, että aluevaaleissa valittujen edustajien toimikausi alkaa 1.3.2022 ja varsinaiset hyvinvointialueet aloittavat toimintansa vuoden 2023 alusta.

Haasteita uudistuksen toimeenpanossa ei ainakaan puutu. Tulevassa sote-uudistuksessa on kyse yhdestä suomalaisen yhteiskunnan kautta aikain suurimmista hankkeista.

Vuoden 2023 alussa hyvinvointialueille siirtyy arviolta 216 000 sosiaali- ja terveydenhuollon ja pelastustoimen työntekijää. Rahassa uudistuksen hintalappu on 21 miljardia eli noin kolmasosa valtion budjetista.

Siis valtion budjetista, josta kustannetaan puolustusvoimien ja poliisien rahoitus, infraverkon ylläpito, eläkkeet ja työttömyysturva ym.

Koko 21 miljardia siirtyy hyvinvointialueille, uudelle hallinnon tasolle, jossa vasta suunnitellaan, kuinka itse hallinto järjestetään, mistä asiantunteva virkamiesjohto rekrytoidaan jne.

Siksi tässä kohtaa kannattaa jokaisen äänestäjän pysähtyä hetkeksi ja kysyä itseltään, mikä tulevassa uudistuksessa on tärkeintä.

Itse näkisin, että vastaus on hyvinkin yksinkertainen. Kaiken keskiössä tulee olla ihminen, joka palveluja tarvitsee ja käyttää. Sillä muutoin pelkona on, että apua tarvitseva kansalainen hukkuu tämän sotejättiläisen jalkoihin. Näin ei saa käydä!

Toki uudistuksessa tulee huolehtia myös aivan käytännön kysymyksistä. Pitää varmistaa, että hoitoon pääsee silloin, kun sitä tarvitsee. Taloudesta tulee kantaa vastuu, ja siksi rahat tulee käyttää hoitoon, eikä hallinnon paisuttamiseen.

Paikallisesti on vielä  yksi asia ylitse muiden, Salon sairaala. Sairaalan investoinnit tulee viedä maaliin. Salossa tulee jatkua ympärivuorokautinen päivystys, laboratoriopalvelut, röntgen sekä muut tarvittavat terveyspalvelut.

Summa summarum, mitä suuremmasta ja vaikeammin hahmotettavasta kokonaisuudesta on kysymys, sitä kirkkaammin tulee  pitää perusasiat mielessä. Vaikka uudistuksessa liikutellaan valtavia rahasummia, piirretään organisaatiokaavioita uusiksi ja muokataan palveluverkkoa, kaiken keskiössä pitää kuitenkin olla se kaikkein tärkein asia – ihminen. Sinä ja minä.  

Janne Väistö FT, VTM

kaupunginvaltuutettu (kok.)

Salon tarkastuslautakunnan pj

aluevaaliehdokas

Professori Kari Enqvist kirjoitti muutama vuosi sitten erinomaisen kolumnin oman aikamme haasteista. Kirjoittajan mukaan länsimaita yhdistää yksi yhteinen ongelma: meiltä puuttuvat suuret unelmat. Asiat, jotka kokisimme tärkeiksi ja joihin voisimme yhdessä sitoutua.   

Valitettavasti tämä samanlainen ilmiö koskettaa niin koko Suomea kuin meidän omaa kaupunkiamme Saloa. Ajatellaanpa vaikka nykyisen valtuuston linjaamia kärkihankkeita. Kuinka monessa niistä halutaan toteuttaa jotakin suurempaa?

Kantatie 52:n rakentamisen edistäminen tai sote-uudistukseen valmistava Salo2021-hanke eivät juuri suuria tunteita herätä. Entäpä sitten maaliin saatu ekovoimala. Kuinka moni meistä on rinta rottingilla kertonut ulkopaikkakuntalaisille ystävilleen ihka uudesta jätteenpolttolaitoksesta? Veikkaanpa, että aika harva.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kärkihankkeet olisivat huonoja. Päinvastoin ne ovat erittäin hyviä. Ongelma on vain siinä, etteivät ne herätä suuria tunteita ja ylpeyttä omasta kaupungistamme.

Mistä sitten löytyisi selkeä ja yksiselitteinen haaste, jonka taakse valtaosa salolaisista haluaisi sitoutua ja jonka toteutumisesta voisimme olla aidosti ylpeitä?

Yksi vastaus tähän voisi olla koulutus ja oppiminen. Salon kaupungin yksi kärkihankkeista on Oppiva Salo -ohjelma, jossa tavoitteena on oppimisen kehittäminen. Mitäpä jos ohjelmalle asetettaisiin vielä suuremmat haasteet, tavoitteena rakentaa Salosta Suomen paras paikka oppia.

Käytännössä tämä voisi tarkoittaa aivan uudenlaista panostusta opetuksen sisältöön. Salossa sitouduttaisiin tarjoamaan opetustunteja selkeästi yli lakisääteisen minimitason, kielivalintojen määrää kasvatettaisiin ja samalla panostettaisiin myös käytännöllisten aineiden tarjontaan.

Lisäksi panostettaisiin yhä useampien koulujen profilointiin. Nykyisten musiikki- ja kieliluokkien lisäksi  koulut voisivat Teijon luontokoulun esimerkin mukaisesti profiloitua erilaisilla painotuksilla. Salon keskustan urheilupuiston yhteyteen sopisi puolestaan erinomaisesti liikuntapainotteinen koulu. Vaihtoehtoja olisi varmasti monia muitakin.

Mitä tällä hankkeella sitten voitaisiin saavuttaa? Varmasti paljon. Ensinnäkin ylpeyttä omasta kaupungista ja toiseksi aivan takuulla valtakunnallista näkyvyyttä. Kolmantena olisi tietysti se kaikkein tärkein, mahdollisimman hyvät koulut salolaisille lapsille ja nuorille.

Kolumnissaan professori Enqvist nostaa esille erinomaisen esimerkin yhteisen unelman merkityksestä koko kansakunnan hengelle. 1960-luvun alussa Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy julisti unelmaksi mennä kuuhun.

Mitä tästä sitten seurasi? Sen lisäksi, että unelma toteutui, koko teollistunut maailma, Suomi mukaan lukien, sai voimakkaan yhteishengen – me pystymme.

Voisiko meidän yhteinen unelmamme olla: Salo – Suomen paras paikka asua ja oppia.

Janne Väistö FT, VTM

kuntavaaliehdokas (kok.) Salo

Kaupunginvaltuutettu Heikki Tamminen (ps.) selvensi Tätä mieltä -palstalla (SSS 18.3.) ajatuksiaan koulujen lakkautuksista ja niiden perusteluista.

Samalla tuli varsin selväksi kirjoittajan oma näkemys salolaisesta päätöksentekokulttuurista. Tammisen mukaan: ”Koululakkautuksista saatavia säästöjä perustellaan edelleen kuntapäättäjille vajanaisin ja surkuhupaisin laskelmin.”

Täytyy sanoa, että kirjoituksen luettuani mieleen hiipi surkuhupaisen sijaan aivan toisenlainen tunne – surullinen.

Voiko todella olla niin, että osa päättäjistä kokee virkavastuulla tehdyt laskelmat ja itse esitykset surkuhupaisina ja jopa virheellisinä. Mitä ihmettä? Eikö juuri päättäjän velvollisuuksiin kuulu ennen päätöksentekoa vaatia riittäviä laskelmia ja perusteluita, eikä jälkikäteen huudella niiden perään.

Minä luotan Salon virkamiehiin. Siksi on vaikea uskoa väitettä, etteikö niitä ”oikeita” laskelmia pystyttäisi tekemään. Ihminen on sukeltanut meren pohjaan ja lentänyt kuuhun, niin eiköhän hän vielä pysty tekemään laskelman, mitä yhden koulun tai kokonaisen kouluverkon ylläpito maksaa.

Mitä tästä kaikesta voi sitten päätellä? Salolaista päätöksentekoa näyttää leimaavan yksi merkittävä ongelma: yhteisen tilannekuvan puuttuminen.

Meistä jokainen ymmärtää, että ilman yhteistä tilannekuvaa päätöksenteosta ei tule mitään. Jokaisella päättäjällä täytyy olla sama ymmärrys päätösten perusteluista ja niiden seurauksista.

Yhteisen tilannekuvan saavuttaminen vaatii kuitenkin paljon työtä. Asioita on pystyttävä lähestymään monesta eri näkökulmasta. Kaikilla tulee olla ymmärrys laskelmien perusteluista ja päätösten kokonaisvaikutuksista. Ja vielä jokaisen päättäjän tulee selvittää asiat itselleen.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että asioista tulisi olla yhtä mieltä. Itse päätöksentekoon vaikuttavat arvot ja eri intressiryhmien näkemykset. Ja näin tietysti tuleekin olla. Me elämme demokraattisessa Suomessa ja meillä on oikeus olla eri mieltä.

Päättäjien tehtävä on huomioida erilaiset intressit ja sen jälkeen – kompromissien kautta – saada aikaan yhteinen tahtotila ja lopulta nuijia päätökset.

Uskon vakaasti siihen, että kompromissien tekeminen on ainakin askeleen verran helpompaa, kun päätöksenteon pohjana on yhtenäinen ja realistinen tilannekuva.

Tekemällä selvityksiin perustuvia harkittuja päätöksiä luomme kuvan kaupungista, joka ymmärtää rehellisesti nykytilanteen ja tekee resurssit huomioiden tarvittavat ratkaisut.

Harkitut päätökset synnyttävät luottamusta. Ja luottamus on asia, jonka merkitystä ei voi koskaan liikaa korostaa.

Janne Väistö FT, VTM

Salo (kok.)

Mikäli koronakriisi ei asiaa muuta, huhtikuussa on edessä kuntavaalit. Valtakunnallisesti vaalien tärkeimmäksi teemaksi on nousemassa yksi asia ylitse muiden: kotikunnan talous ja velkaantuminen.

Tämä käy selväksi Kunnallisalan kehittämissäätiön nykyvaltuutetuille suorittamasta kyselystä, jota myös tämän lehden pääkirjoituksessa (SSS 28.12.) analysoitiin.

Kysymys kaupungin taloudesta koskettaa vahvasti myös meitä salolaisia. Syy tähän on yksinkertainen: konkreettiset toimenpiteet kaupungin talouden tasapainottamiseksi ovat Salossa pitkälti jääneet tekemättä. Tämän tietää jokainen, joka on seurannut paikkakunnan tapahtumia.

Samaan aikaan monien kuntalaisten huulilla on varmasti käynyt kysymys, miksi taloutta ei sitten ole saatu korjattua. Uskaltaisinpa väittää, että vastaus kysymykseen on hyvinkin yksinkertainen.

Selityksen on ehkä parhaiten tiivistänyt Euroopan komission entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker. Hänen mukaansa päättäjien ongelma on hyvin tiedossa: ”Me kyllä tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta emme tiedä miten tulisimme uudelleen valituiksi niin tehtyämme”. Tähän ei juurikaan ole lisättävää.

Vaikka edellisessä tiivistyy koko länsimaisen demokratian ongelma, on silti uskallettava kysyä, voiko asialle tehdä jotain. Näkisin, että paras vastalääke Junckerin syndroomaa vastaan löytyy hyvinkin yksinkertaisista asioista.

Tulevaisuuteen katsova politiikka edellyttää kahta asiaa: tosiasioiden tunnustamista ja päättäjien välistä vahvaa yhteistyötä. Nämä ovat valitettavasti kaksi asiaa, jotka salolaisesta päätöksenteosta ovat viime vuosina liian usein puuttuneet.

Halusimme tai emme, kaupungin talouden tasapainottaminen tulee meillä Salossa olemaan tulevan valtuustokauden tärkein tehtävä.

Talouden tasapainottamista ei voi siirtää virkamiesten käsiin. Sitä eivät pysty tekemään vain harvat ja valitut ”ikävät” päättäjät. Eikä sitä ainakaan saa tehdä sosiaalisen median huutoäänestysten perusteella.

Tehtävä kuuluu vaaleissa valituille päättäjille. Päättäjillä on vastuu kaupungin taloudesta.

Janne Väistö VTM, FT

Salo (kok.)